Siirry pääsisältöön

Kun olin lapsi

halusin hienon Matchboxin valmistaman metallisen Range Rover -paloauton. Punainen maasturi, vilkku ja tikkaat katolla, sammutusletku vesipumppuineen auton takana, vinssi koukkuineen keulalla. Kaksi palomiestä. Ja tämän toiveen ilmaisin nippa nappa ennen nimipäiviäni.

Auto oli sen verran harvinainen, etten sitä siihen hätään saanut. Mutta korvikkeeksi äiti teki muovisesta Range Roveristani - hieman mielikuvitusta käyttäen - miltei toivotun. Tikkaat katolle, lego-vilkku teipillä kiinni, lankakerästä lankaa etuakselin ympärille vinssiksi.

Sinä nimipäivänä pääsin siis leikkimään Range Rover -paloautolla. Varsin pian kyllästyin, ja lelu palautettiin alkuperäiseen asuunsa. Aidon tuotteen sain jälkijunassa, mutta ilman äitini tekemää korviketta en todennäköisesti muistaisi aitoakaan.

---

halusin Star Wars -innostuksen ollessa suurimmillaan oikean X-wing -hävittäjän leikkejä varten. Muovisia figuureita varten sellainen olisi ollut tuhottoman kallis, enkä ole varma oliko sellaisia edes kaupan.

Tähtien Sota -lehdessä (sellainen ilmestyi joskus lapsuudessani, ajalla ennen sähkölamppua) oli kuitenkin kaavat siihen, kuinka askarrella paperista aito, kolmuloitteinen kartonkinen pienoismalli x-wingistä. En tiedä, moniko vanhempi ohjeiden parissa yön pimeinä tunteina sai näprätä, mutta oma isäni liimasi ja leikkasi, piirsi ja väritti niin minulle kuin veljellenikin x-siipihävittäjät. Työmäärään nähden hävittäjät saivat nähdä suhteettoman vähän leikkiaikaa, mutta...omani on yhä tallella, kätkettynä muiden lelujen ja tavaroiden seassa pahvilaatikkoon, lapsuus-ajan aarteiden holviin.

---
en ymmärtänyt täysin sitä vaivaa ja rakkautta mitä edelläkuvatun kaltaiset askartelut edustivat. Tai ehkä ymmärsinkin vaikken tiedostanutkaan, onhan molemmat jääneet muistiini.


Samaa vaivaa toivoisin ennättää itsekin arjen turhanpäiväisyyksien keskellä muistaa välillä harjoittaa. Itsetehdyt kortit ja lahjat, vaivannäkö ruuan tai askareiden eteen tämän kertakäyttöisen, laadun määrällä korvaavan kulutuskulttuurin aikana ovat luksusta, jotka (toivottavasti) yhä kertovat siitä, että sinä olet tärkeä.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Käärmeitä ja Tikapuita

On vanha lautapeli nimeltä Käärmeitä ja Tikapuita . Pelin juuret ulottuvat Intiaan 1500-luvulle, vaikka se onkin meille tunnetussa muodossa kiertänyt Brittein saarten kautta. Pelilauta on suht' helppo tehdä itse, ja siksi sellaisen tuohon piirtelin. Pelin ajatuksena on edetä noppien osoittaman lukumäärän verran ruudukko läpi aloittaen ensimmäiseksi merkitystä ruudusta alalaidassa. Mikäli pelaaja tulee ruutuun, jossa on tikkaiden alapää, saa hän kiivetä tikkaat siihen ruutuun jossa tikkaiden huippu on, ilman ylimääräisiä nopan heittoja. Ruutuun, jossa on käärmeen pää joutuessaan pelaaja sen sijaan liukuu käärmeen selkää pitkin siihen ruutuun, jossa käärmeen häntäpää on. Peli on minusta hieno metafora elämän prosesseista. Välillä tulee yllättäviä takapakkeja, ja hetken päästä vastassa saattaa olla harppauksia eteenpäin. Se kaikki kuuluu asiaan.

Jälkiä

Turun Tuomiokirkossa, Pormestarin kuorin lattiassa, on näkyvissä kissan tassun jättämiä jälkiä. Kissa on ollut vainaa jo pitempäänkin, mutta eläissään se oli onnistunut juoksemaan vielä märkien tiilien yli ja niin painamaan kädenjälkensä osaksi 700-vuotiasta kansallispyhättöä. Tarkoittamattaan. Fossiililöytöjen yhteydessä meillä on vieläkin vanhempia käpäliä, tassuja, raatelujalkoja ja kavioita kivettyneeseen maa-ainekseen painautuneena, kuten myös painokuvia vanhoista kasveista tai muinaisista otuksista. Myös me jätämme jälkiä. Jälkiä planeettaamme, jonka jälkipolvillemme jätämme, mutta myös jälkiä toisiimme. Tarkoittaen ja tarkoittamattamme. Näin paastoajan alkaessa haluaisin katsella sitä, minkälaisia jälkiä minä jätän. Minkälaiset haluaisin jättää? Kissankäpälät kirkon kuoriin?

Hirvi

 Melkein kohtasimme liian läheltä, hirvi ja minä. Minä autoilin ja hirvi juoksi. Ja juoksi eteeni, mikä aiheutti hetkellistä jarruttelua ja väistelyä. Sitten se jatkoi matkaansa metsään, ja minä töihin ja arkeen, kaikkeen siihen, mitä päivään kuuluu. Kohtaaminen pysäytti miettimään. Sitä, miten kukin meistä lähtee aina päivään pää täynnä ajatuksia siitä, mitä päivä sisältää. Ja kuitenkin päivä voi mennä - ja yleensä menee - toisin kuin ajattelen. Eikä se ole aina paljosta kiinni, mikä lopputulos on. Luulen, että tuon kohtaamisen jälkeen katson taas hetken arkea toisin silmin. (Ja tunnustan se, että tällä kertaa taisi olla enkeleitä matkassa.) Kohtaaminen pysähdytti myös miettimään sitä, miten vieraantunut luonnosta olen, vaikka ison kaupungin laitamilla sentään asun ja välillä mökillä aikaa vietän. Ympärillä on paljon elämää, jota en juurikaan ajattele, elämässä omaa arkeaan ja päiväänsä. Elämää ja arkea, jossa pitää välilllä ylittää ihmisten keskellä metsää rakentamia kiviteitä, j...