Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on maaliskuu, 2011.

Maasta

Yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen aloin uudelleen lukea Frank Herbertin teosta Dune (suom. Dyyni). Tuossa tietesromaanissa on jännittävää juonta tukemassa monia hienoja rakennelmia, mutta näin kirkon paastoaikaan niistä voimakkaimpana minulle nousi ajatus siitä, kuinka aavikkoplaneetta- Arrakisilla elävät ihmiset ovat sopeutuneet oman pallonsa olosuhteisiin. Ja siitä heräsin muistamaan sitä, kuinka itse olemme - niin kuin kaikki elämä omalla pallollamme - kytköksissä toisiimme, kukin omissa ekologisissa lokeroissamme. Kytköksissä tähän palloon. "Maasta sinä olet tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman" sanoittaa sitä, että pohjimmiltaan se, minkä perässä juoksemme - valta, omaisuus, tittelit, julkisuus - on jotain jolle annamme enemmän arvoa kuin sille kuuluisi. Se mikä on konkreettista ja totta, on se, että ruoka jota syömme, tulee tästä maasta, kulkee lävitsemme raviten meitä ja palaa maahan ravitsemaan taas uutta elämää. Se on jatkuvasti uuttaluovan Jumalan työtä j

Kiukku/Onni

Välillä kun on kiire ja nälkä ja väsyttää, on pinna kireällä. Sitä kiukustuu pienestäkin, pui nyrkkiä ja jupisee ärräpäitä. Ihan syyttä suotta. Kovin inhimillistähän se on, kerrotaanhan jopa Jeesuksenkin joskus kiukustuneen hedelmien puuttumisesta tyhjälle puulle ja sättineen tämän. Fiksua tuollainen käytös ei kuitenkaan ole, ja jatkuvasti puita sättimällä voi saada itselleen mielenkiintoisen maineen. Fiksua olisi havaita se, että syy kiukkuun ei usein ole asioissa. Kiukku on minussa. Sen sijaan, että yritän pakottaa todellisuutta vastaamaan omia toiveitani voisin yrittää ottaa sen vastaan sellaisena kuin se on. Kuten Konfutse aikanaan sanoi: "Sen, joka haluaa pysyvää onnea on muututtava koko ajan."

Jälkiä

Turun Tuomiokirkossa, Pormestarin kuorin lattiassa, on näkyvissä kissan tassun jättämiä jälkiä. Kissa on ollut vainaa jo pitempäänkin, mutta eläissään se oli onnistunut juoksemaan vielä märkien tiilien yli ja niin painamaan kädenjälkensä osaksi 700-vuotiasta kansallispyhättöä. Tarkoittamattaan. Fossiililöytöjen yhteydessä meillä on vieläkin vanhempia käpäliä, tassuja, raatelujalkoja ja kavioita kivettyneeseen maa-ainekseen painautuneena, kuten myös painokuvia vanhoista kasveista tai muinaisista otuksista. Myös me jätämme jälkiä. Jälkiä planeettaamme, jonka jälkipolvillemme jätämme, mutta myös jälkiä toisiimme. Tarkoittaen ja tarkoittamattamme. Näin paastoajan alkaessa haluaisin katsella sitä, minkälaisia jälkiä minä jätän. Minkälaiset haluaisin jättää? Kissankäpälät kirkon kuoriin?