Yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen aloin uudelleen lukea Frank Herbertin teosta Dune (suom. Dyyni). Tuossa tietesromaanissa on jännittävää juonta tukemassa monia hienoja rakennelmia, mutta näin kirkon paastoaikaan niistä voimakkaimpana minulle nousi ajatus siitä, kuinka aavikkoplaneetta-Arrakisilla elävät ihmiset ovat sopeutuneet oman pallonsa olosuhteisiin. Ja siitä heräsin muistamaan sitä, kuinka itse olemme - niin kuin kaikki elämä omalla pallollamme - kytköksissä toisiimme, kukin omissa ekologisissa lokeroissamme. Kytköksissä tähän palloon.
"Maasta sinä olet tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman" sanoittaa sitä, että pohjimmiltaan se, minkä perässä juoksemme - valta, omaisuus, tittelit, julkisuus - on jotain jolle annamme enemmän arvoa kuin sille kuuluisi. Se mikä on konkreettista ja totta, on se, että ruoka jota syömme, tulee tästä maasta, kulkee lävitsemme raviten meitä ja palaa maahan ravitsemaan taas uutta elämää. Se on jatkuvasti uuttaluovan Jumalan työtä ja läsnäoloa. Siksi ihmisen tehtävä ei ole pelkästään viljellä, vaan myös varjella, ei pelkästään meitä varten vaan myös jälkeemme tulevia varten.
"Maasta sinä olet tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman" sanoittaa sitä, että pohjimmiltaan se, minkä perässä juoksemme - valta, omaisuus, tittelit, julkisuus - on jotain jolle annamme enemmän arvoa kuin sille kuuluisi. Se mikä on konkreettista ja totta, on se, että ruoka jota syömme, tulee tästä maasta, kulkee lävitsemme raviten meitä ja palaa maahan ravitsemaan taas uutta elämää. Se on jatkuvasti uuttaluovan Jumalan työtä ja läsnäoloa. Siksi ihmisen tehtävä ei ole pelkästään viljellä, vaan myös varjella, ei pelkästään meitä varten vaan myös jälkeemme tulevia varten.