Siirry pääsisältöön

Toiseuteen

Pako arkiympyröistä ulos on ikivanha teema, yhtä vanha kuin ihmiskunta. Muinaiset profeetat ja erakot pakenivat yhteiskuntaa erämaahan, paikkaan, jossa arjen lait eivät päteneet ja joissa oli aikaa olla yksin ja yhdessä Jumalan kanssa. Nykyiset suomalaiset taas suorittavat joukkopaon kaupungeista maaseudulle ja luonnon helmaan viimeistään juhannuksena ja koko maa hiljenee loman viettoon.

Tänä vuonna minäkin sain jättää hetkeksi työt ja kiireen ja mennä mökille. Koska mökki on kaukana, jo itse ajomatka toi niin ajallista kuin fyysistä etäisyyttä kaikkeen siihen, mikä täyttää päiviä ja kalentereita kotona.

Astuin johonkin tilaan, jota en ensiksi osannut edes nimetä. Se oli kiirettömyys. Konkreettisimmin se tuli vastaan saunomisen ja uimisen myötä. Peseydyin ilman suihkua ja juoksevaa vettä, sekoittaen muuripadan lämmintä vettä järven kylmään veteen. (Vadissa siis, en järvessä.) Nostin keskittyen vettä kauha kerrallaan päälleni. Se oli jotain ihan muuta kuin tehokas suihku, wash & go. Se oli läsnäoloa juuri siinä ja silloin.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Käärmeitä ja Tikapuita

On vanha lautapeli nimeltä Käärmeitä ja Tikapuita . Pelin juuret ulottuvat Intiaan 1500-luvulle, vaikka se onkin meille tunnetussa muodossa kiertänyt Brittein saarten kautta. Pelilauta on suht' helppo tehdä itse, ja siksi sellaisen tuohon piirtelin. Pelin ajatuksena on edetä noppien osoittaman lukumäärän verran ruudukko läpi aloittaen ensimmäiseksi merkitystä ruudusta alalaidassa. Mikäli pelaaja tulee ruutuun, jossa on tikkaiden alapää, saa hän kiivetä tikkaat siihen ruutuun jossa tikkaiden huippu on, ilman ylimääräisiä nopan heittoja. Ruutuun, jossa on käärmeen pää joutuessaan pelaaja sen sijaan liukuu käärmeen selkää pitkin siihen ruutuun, jossa käärmeen häntäpää on. Peli on minusta hieno metafora elämän prosesseista. Välillä tulee yllättäviä takapakkeja, ja hetken päästä vastassa saattaa olla harppauksia eteenpäin. Se kaikki kuuluu asiaan.

Jälkiä

Turun Tuomiokirkossa, Pormestarin kuorin lattiassa, on näkyvissä kissan tassun jättämiä jälkiä. Kissa on ollut vainaa jo pitempäänkin, mutta eläissään se oli onnistunut juoksemaan vielä märkien tiilien yli ja niin painamaan kädenjälkensä osaksi 700-vuotiasta kansallispyhättöä. Tarkoittamattaan. Fossiililöytöjen yhteydessä meillä on vieläkin vanhempia käpäliä, tassuja, raatelujalkoja ja kavioita kivettyneeseen maa-ainekseen painautuneena, kuten myös painokuvia vanhoista kasveista tai muinaisista otuksista. Myös me jätämme jälkiä. Jälkiä planeettaamme, jonka jälkipolvillemme jätämme, mutta myös jälkiä toisiimme. Tarkoittaen ja tarkoittamattamme. Näin paastoajan alkaessa haluaisin katsella sitä, minkälaisia jälkiä minä jätän. Minkälaiset haluaisin jättää? Kissankäpälät kirkon kuoriin?