Siirry pääsisältöön

Kulkea rukoillen

Olin kurkunpäätulehduksen takia taas hetken sairaslomalla. Kävin kirjahyllyt kotona läpi löytääkseni luettavaa. Vastaan tuli useampi Raamattu, sillä niitä vain papille kertyy. Yhden (vuoden 1938 käännös) olin saanut isoäidiltäni rippilahjaksi, toisen (vuoden 1776 käännös) toiselta isoäidiltäni valmistumiseni kynnyksellä. Jälkimmäiset etulehdiltä löytyi omistuskirjoitus isoäidiltä, saatesanoina (vuoden 1938 käännöksen mukaisesti) "Minä johdatan heitä, kun he kulkevat rukoillen (Jer.31:9)

Ja siihen ehkä kiteytyy se, miten omaa uskoani haluankin elää. Kyllä, minulla on laaja teologinen sivistys, osaan alkukieliä ja tunnen aatehistoriaa, osaan käsitellä filosofisesti uskonkohtia ja tarkastella kriittisesti niin nykyisiä kuin menneitä ilmiöitä uskossa. Ne ovat ne papin työkalut.

Mutta arki on sitä, että kun herään, lausun rukouksen. Kun lähden töihin, pyydän eteisessä olevan ikonin äärellä siunausta päivään. Kun teen askareita, otan Jumalan niihin mukaan. Kiitän ruuasta. Ja illalla vielä kiitän päivästä ja pyydän anteeksi kaikkea sitä, mitä päivän aikana tuli töpättyä.

Rukous ottaa Jumalan mukaan siihen kaikkeen. Mutta se myös auttaa minua kohdistamaan oman huomioni asioihin.
Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Käärmeitä ja Tikapuita

On vanha lautapeli nimeltä Käärmeitä ja Tikapuita . Pelin juuret ulottuvat Intiaan 1500-luvulle, vaikka se onkin meille tunnetussa muodossa kiertänyt Brittein saarten kautta. Pelilauta on suht' helppo tehdä itse, ja siksi sellaisen tuohon piirtelin. Pelin ajatuksena on edetä noppien osoittaman lukumäärän verran ruudukko läpi aloittaen ensimmäiseksi merkitystä ruudusta alalaidassa. Mikäli pelaaja tulee ruutuun, jossa on tikkaiden alapää, saa hän kiivetä tikkaat siihen ruutuun jossa tikkaiden huippu on, ilman ylimääräisiä nopan heittoja. Ruutuun, jossa on käärmeen pää joutuessaan pelaaja sen sijaan liukuu käärmeen selkää pitkin siihen ruutuun, jossa käärmeen häntäpää on. Peli on minusta hieno metafora elämän prosesseista. Välillä tulee yllättäviä takapakkeja, ja hetken päästä vastassa saattaa olla harppauksia eteenpäin. Se kaikki kuuluu asiaan.
3 kommenttia
Lue lisää

Jälkiä

Turun Tuomiokirkossa, Pormestarin kuorin lattiassa, on näkyvissä kissan tassun jättämiä jälkiä. Kissa on ollut vainaa jo pitempäänkin, mutta eläissään se oli onnistunut juoksemaan vielä märkien tiilien yli ja niin painamaan kädenjälkensä osaksi 700-vuotiasta kansallispyhättöä. Tarkoittamattaan. Fossiililöytöjen yhteydessä meillä on vieläkin vanhempia käpäliä, tassuja, raatelujalkoja ja kavioita kivettyneeseen maa-ainekseen painautuneena, kuten myös painokuvia vanhoista kasveista tai muinaisista otuksista. Myös me jätämme jälkiä. Jälkiä planeettaamme, jonka jälkipolvillemme jätämme, mutta myös jälkiä toisiimme. Tarkoittaen ja tarkoittamattamme. Näin paastoajan alkaessa haluaisin katsella sitä, minkälaisia jälkiä minä jätän. Minkälaiset haluaisin jättää? Kissankäpälät kirkon kuoriin?
Lähetä kommentti
Lue lisää

Hirvi

 Melkein kohtasimme liian läheltä, hirvi ja minä. Minä autoilin ja hirvi juoksi. Ja juoksi eteeni, mikä aiheutti hetkellistä jarruttelua ja väistelyä. Sitten se jatkoi matkaansa metsään, ja minä töihin ja arkeen, kaikkeen siihen, mitä päivään kuuluu. Kohtaaminen pysäytti miettimään. Sitä, miten kukin meistä lähtee aina päivään pää täynnä ajatuksia siitä, mitä päivä sisältää. Ja kuitenkin päivä voi mennä - ja yleensä menee - toisin kuin ajattelen. Eikä se ole aina paljosta kiinni, mikä lopputulos on. Luulen, että tuon kohtaamisen jälkeen katson taas hetken arkea toisin silmin. (Ja tunnustan se, että tällä kertaa taisi olla enkeleitä matkassa.) Kohtaaminen pysähdytti myös miettimään sitä, miten vieraantunut luonnosta olen, vaikka ison kaupungin laitamilla sentään asun ja välillä mökillä aikaa vietän. Ympärillä on paljon elämää, jota en juurikaan ajattele, elämässä omaa arkeaan ja päiväänsä. Elämää ja arkea, jossa pitää välilllä ylittää ihmisten keskellä metsää rakentamia kiviteitä, j...
Lähetä kommentti
Lue lisää