Siirry pääsisältöön

mennyt ja tuleva

"Kuulin hyvän sananlaskus kerran: 'Ei ole pyhimystä ilman menneisyyttä eikä syntistä ilman tulevaisuutta'", kertoi netti paavi Fransiskuksen sanoneen tämänviikkoisella vastaanotollaan.

Sen enempää siitä, mihin sitaatti liittyi en lukenut. Mutta pysähdyin pureskelemaan noita rivejä hetkeksi.

Pyhimykset ovat uskon ideaaleja, esikuvia. Mutta tuon esikuvan taustalta löytyy usein historiallinen ihminen, joka - niin kuin kaikki ihmiset - on ollut vähemmän täydellinen. Pyhimyshahmona hän edustaa jotain, mutta ihmisenä hän itsekin jää vajaaksi edustamassaan asiassa.

Jokainen syntinen - ja sekin viittaa kaikkiin meistä - taas on kyllä tehnyt väärin, mutta hänellä on mahdollisuus muuhunkin, sillä tulevaisuus on aina avoin. Hän voi oppia, katua, pyrkiä parempaan.

Ja jos tähtäämme kohti ihannetta, voimme tavoittaa jotakin siitä vaikkei meistä pyhimyksiä tulekaan.

Sellaisinakin kelpaamme, epätäydellisinä ja kompuroivina. Kelpasivat opetuslapsetkin, jotka eivät ymmärtäneet, jotka tulkitsivat väärin, kielsivät ja epäilivät.

Tie kristittynä ei ole täydellisyyttä. Se on halua olla parempi ja pyrkimystä sitä kohti, armossa.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Käärmeitä ja Tikapuita

On vanha lautapeli nimeltä Käärmeitä ja Tikapuita . Pelin juuret ulottuvat Intiaan 1500-luvulle, vaikka se onkin meille tunnetussa muodossa kiertänyt Brittein saarten kautta. Pelilauta on suht' helppo tehdä itse, ja siksi sellaisen tuohon piirtelin. Pelin ajatuksena on edetä noppien osoittaman lukumäärän verran ruudukko läpi aloittaen ensimmäiseksi merkitystä ruudusta alalaidassa. Mikäli pelaaja tulee ruutuun, jossa on tikkaiden alapää, saa hän kiivetä tikkaat siihen ruutuun jossa tikkaiden huippu on, ilman ylimääräisiä nopan heittoja. Ruutuun, jossa on käärmeen pää joutuessaan pelaaja sen sijaan liukuu käärmeen selkää pitkin siihen ruutuun, jossa käärmeen häntäpää on. Peli on minusta hieno metafora elämän prosesseista. Välillä tulee yllättäviä takapakkeja, ja hetken päästä vastassa saattaa olla harppauksia eteenpäin. Se kaikki kuuluu asiaan.

Jälkiä

Turun Tuomiokirkossa, Pormestarin kuorin lattiassa, on näkyvissä kissan tassun jättämiä jälkiä. Kissa on ollut vainaa jo pitempäänkin, mutta eläissään se oli onnistunut juoksemaan vielä märkien tiilien yli ja niin painamaan kädenjälkensä osaksi 700-vuotiasta kansallispyhättöä. Tarkoittamattaan. Fossiililöytöjen yhteydessä meillä on vieläkin vanhempia käpäliä, tassuja, raatelujalkoja ja kavioita kivettyneeseen maa-ainekseen painautuneena, kuten myös painokuvia vanhoista kasveista tai muinaisista otuksista. Myös me jätämme jälkiä. Jälkiä planeettaamme, jonka jälkipolvillemme jätämme, mutta myös jälkiä toisiimme. Tarkoittaen ja tarkoittamattamme. Näin paastoajan alkaessa haluaisin katsella sitä, minkälaisia jälkiä minä jätän. Minkälaiset haluaisin jättää? Kissankäpälät kirkon kuoriin?