Olen tälläkin viikolla kuullut eri suunnista kommentteja siitä, mitä kirkko on, mitä kirkko tekee.
Usein niissä toistuu ajatus, että kirkko on työntekijänsä. Tai että kirkko on kokoelma jumalanpalvelusyhteisöjä, uskon heavy-usereita jotka kokoontuvat yhteen hartaudenharjoitukseen pyhäpäivänä.
Kyllä, kirkko on niitäkin, mutta kirkko on myös enemmän. Arkikirkon pappina sen jotenkin korostetusti näkee.
Minun seurakuntaani ovat myös ne kristityt, ne kirkon jäsenet jotka eivät välttämättä aktiivisesti näy raamattupiireissä tai muissa kokoontumisissa. Ne kirkon jäsenet, jotka lähtevät aamulla töihin tai opiskelemaan, elävät arkeaan.
He ovat jäseninä siinä yhteisössä jonka palvelukseen minut on kutsuttu. Yhteisössä, joka enimmäkseen koostuu heistä, tavallisista arkisista ihmisistä. Yhteisöstä, jolla on merkitystä heille, johon he yhä haluavat kuulua.
"En minä mikään uskovainen ole", kuulen usein, "Kyllä minä Jumalaan uskon, mutten mikään uskovainen ole."
Se on minusta kummallista.
Se, että uskovaisuuteen vaadittaisiin jotain enemmän. Minusta kun he kukin toteuttavat omaa kutsumustaan ihmisen ja Jumalan palvelemisessa kukin omassa kutsumuksessaan, omien lahjojensa mukaan. Usein tavoilla joihin itse en kykenisi.
Minulle kirkon uudistus tai ajankohtaisuus ei ole uusien jumalanpalvelusyhteisöjen luomista. Minulle kirkon uudistusta on sen kysyminen, miten sanoittaa se kaikki todeksi eletty kutsumuksen seuraaminen niin, että siinä ymmärrettäisiin juuri kristinuskon ytimen olevan.
Sinnehän Jeesuskin aikanaan meni, elämän keskelle.
Usein niissä toistuu ajatus, että kirkko on työntekijänsä. Tai että kirkko on kokoelma jumalanpalvelusyhteisöjä, uskon heavy-usereita jotka kokoontuvat yhteen hartaudenharjoitukseen pyhäpäivänä.
Kyllä, kirkko on niitäkin, mutta kirkko on myös enemmän. Arkikirkon pappina sen jotenkin korostetusti näkee.
Minun seurakuntaani ovat myös ne kristityt, ne kirkon jäsenet jotka eivät välttämättä aktiivisesti näy raamattupiireissä tai muissa kokoontumisissa. Ne kirkon jäsenet, jotka lähtevät aamulla töihin tai opiskelemaan, elävät arkeaan.
He ovat jäseninä siinä yhteisössä jonka palvelukseen minut on kutsuttu. Yhteisössä, joka enimmäkseen koostuu heistä, tavallisista arkisista ihmisistä. Yhteisöstä, jolla on merkitystä heille, johon he yhä haluavat kuulua.
"En minä mikään uskovainen ole", kuulen usein, "Kyllä minä Jumalaan uskon, mutten mikään uskovainen ole."
Se on minusta kummallista.
Se, että uskovaisuuteen vaadittaisiin jotain enemmän. Minusta kun he kukin toteuttavat omaa kutsumustaan ihmisen ja Jumalan palvelemisessa kukin omassa kutsumuksessaan, omien lahjojensa mukaan. Usein tavoilla joihin itse en kykenisi.
Minulle kirkon uudistus tai ajankohtaisuus ei ole uusien jumalanpalvelusyhteisöjen luomista. Minulle kirkon uudistusta on sen kysyminen, miten sanoittaa se kaikki todeksi eletty kutsumuksen seuraaminen niin, että siinä ymmärrettäisiin juuri kristinuskon ytimen olevan.
Sinnehän Jeesuskin aikanaan meni, elämän keskelle.
Kommentit