Siirry pääsisältöön

Kirkkonäky

Olen tälläkin viikolla kuullut eri suunnista kommentteja siitä, mitä kirkko on, mitä kirkko tekee.

Usein niissä toistuu ajatus, että kirkko on työntekijänsä. Tai että kirkko on kokoelma jumalanpalvelusyhteisöjä, uskon heavy-usereita jotka kokoontuvat yhteen hartaudenharjoitukseen pyhäpäivänä.

Kyllä, kirkko on niitäkin, mutta kirkko on myös enemmän. Arkikirkon pappina sen jotenkin korostetusti näkee.

Minun seurakuntaani ovat myös ne kristityt, ne kirkon jäsenet jotka eivät välttämättä aktiivisesti näy raamattupiireissä tai muissa kokoontumisissa. Ne kirkon jäsenet, jotka lähtevät aamulla töihin tai opiskelemaan, elävät arkeaan.

He ovat jäseninä siinä yhteisössä jonka palvelukseen minut on kutsuttu. Yhteisössä, joka enimmäkseen koostuu heistä, tavallisista arkisista ihmisistä. Yhteisöstä, jolla on merkitystä heille, johon he yhä haluavat kuulua.

"En minä mikään uskovainen ole", kuulen usein, "Kyllä minä Jumalaan uskon, mutten mikään uskovainen ole."

Se on minusta kummallista.

Se, että uskovaisuuteen vaadittaisiin jotain enemmän. Minusta kun he kukin toteuttavat omaa kutsumustaan ihmisen ja Jumalan palvelemisessa kukin omassa kutsumuksessaan, omien lahjojensa mukaan. Usein tavoilla joihin itse en kykenisi.

Minulle kirkon uudistus tai ajankohtaisuus ei ole uusien jumalanpalvelusyhteisöjen luomista. Minulle kirkon uudistusta on sen kysyminen, miten sanoittaa se kaikki todeksi eletty kutsumuksen seuraaminen niin, että siinä ymmärrettäisiin juuri kristinuskon ytimen olevan.

Sinnehän Jeesuskin aikanaan meni, elämän keskelle.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Yhteen

Loppukesä on kauneimmillaan. On lämmintä, vielä vihertää. Mutta alkaa olla jo pimeää, yöllä tähdet kiipeävät esiin. Arkeen on siis palattavat, vähitellen ja itse kunkin. Ja vaikka onkin haikea luopua leppoisasta lomailusta, on paluussa arkeen puolensa: Tavataan taas vanhojen tuttujen kanssa ja vaihdetaan kuulumisia. Toivotetaan uusi väki tervetulleeksi taloon. Aloitetaan uurastus yhdessä kohti seuraavia etappeja.

Paaston aikaan

 Elämme kristinuskon eri kirkkokunnissa par'aikaa pääsiäistä edeltävää paastoaikaa. Luterilaisilla sen mahdollinen noudattaminen on jätetty yksilön omaksi valinnaksi, samoin ne tavat, jolla itse kukin paastoa noudattaa. Olennaista ei kuitenkaan ole se, mitä paaston aikana jätetään pois, vaan mitä tulee tilalle. Luopuminen jostakin paaston ajaksi on vain mekaanista, mutta se antaa tilaa jollekin. Ruokavalion karsiminen tai makeasta luopuminen auttavat keskittymään makuihin niiden syötävien asioiden kohdalla, joita paaston aikana vielä syödään. Somen käytön rajoittaminen antaa aikaa jollekin harrastukselle tai ihmisille. Oman käytöksen ja oman puheen tarkkailu auttaa löytämään rakentavempia tapoja olla läsnä. Eikä vielä tämäkään ole paaston ytimessä.  Paaston sisältö kun ei ole minussa, vaan Jumalassa ja uskossa, ja siinä, miten minä paremmin pystyn kohtaamaan Jumalan taas kaikessa arkeen kuuluvassa. Siinä mitä syön, mitä teen, miten puhun, miten kohtelen toista. Siinä miten hil...

Jälkiä

Turun Tuomiokirkossa, Pormestarin kuorin lattiassa, on näkyvissä kissan tassun jättämiä jälkiä. Kissa on ollut vainaa jo pitempäänkin, mutta eläissään se oli onnistunut juoksemaan vielä märkien tiilien yli ja niin painamaan kädenjälkensä osaksi 700-vuotiasta kansallispyhättöä. Tarkoittamattaan. Fossiililöytöjen yhteydessä meillä on vieläkin vanhempia käpäliä, tassuja, raatelujalkoja ja kavioita kivettyneeseen maa-ainekseen painautuneena, kuten myös painokuvia vanhoista kasveista tai muinaisista otuksista. Myös me jätämme jälkiä. Jälkiä planeettaamme, jonka jälkipolvillemme jätämme, mutta myös jälkiä toisiimme. Tarkoittaen ja tarkoittamattamme. Näin paastoajan alkaessa haluaisin katsella sitä, minkälaisia jälkiä minä jätän. Minkälaiset haluaisin jättää? Kissankäpälät kirkon kuoriin?