Siirry pääsisältöön

Joulu 13


Joulu kertoo sen, kuinka Jumala saapuu maailmaan. Hän ei valitse mahtia ja loistoa, suurvalta-Roomaa ja keisarin palatsia, vaan syntyy syrjäseudulle, keskelle ei-mitään. Syntyy eläinten karjasuojaan, yön hiljaisena hetkenä kun päivän hulina ja pauhu on hiljennyt ja miltei kaikki ihmiset vetäytyneet jo uneen. Hän ei synny kuninkaan pojaksi vaan tavalliseen perheeseen, nuorelle naiselle ja tämän puuseppämiehelle.

Syntyy perheeseen avuttomaksi ihmislapseksi, antautuu täysin Joosefin ja Marian huolenpitoon ja hoivaan ja rakkauteen. Makuualustana on heinät ja syöttökaukalo. Ensimmäisiksi ihmeen todistajiksi kelpaavat ympärillä olevat eläimet, sitten paikalle töiden keskeltä kutsutut paimenet ja vähitellen Jeesuksen aikuistuttua kalastajat, veronkantajat, tavalliset ihmiset, erottelematta.

Jumala, ja Jumalan juhlana joulu ovat siten vastavoima kaikelle sille, mikä arkeamme värittää: kiire, stressi, sisällötön ja sieluton kertakäyttöviihde, minäkeskeisyys, eriarvoisuus, tarve olla kaunis ja rikas ja kuuluisa, aina vain enemmän, nyt ja heti. Jumalan viesti, joulun lapsen viesti on: sinä kelpaat. Sinulla on merkitystä. Kaikilla ihmisillä on merkitystä, perheellä ja läheisillä on merkitystä.

Jumalan viesti avautuu vähitellen Jeesuksen elämässä: Joulun Lapsesta kasvaa Messias, joka sanoilla ja esimerkillään saarnaa rakkautta, kuolee anteeksiantamisen vuoksi ja nousee kuolleista julistaakseen kuoleman voitetuksi. Samoin joulun viesti, joka pitää sisällään kaiken tämän, voi kasvaa – jos annamme sen – myös arkeen, rauhoittaa meidät, ohjata rakkauteen ja välittämiseen ympäri vuotta. Se voi auttaa meitä muistamaan läheistemme arvon, kunnioittamaan toisia. Auttaa muistamaan sen, että me tarvitsemme rauhaa ja hengähdystaukoja ja lepoa.

Usko on tie jotka kuljetaan. Usko on sitä, että etsitään ja kysellään ja kuljetaan yhdessä Jumalan kanssa. Sillä tiellä ei tule tässä maailmassa valmista.

Samoin on rakkauden, toisten ihmisten arvostamisen ja rauhan löytämisen kanssa. Se, että sen muistaa suurina juhlapyhinä on siemen. Mutta kasvaakseen osaksi arkea se vaatii vaalimista, ja varjelua ja harjoittelemista päivästä toiseen. Meidän pitää muistuttaa itseämme tästä rakkauden tiestä uudestaan ja uudestaan.  Jos annamme sen kasvaa meissä, se kasvaa myös ympärillämme, sillä rakkaus luo rakkautta, ilo iloa, hyväksyntä hyväksyntää, rauha rauhaa. Välillä emme ehkä siinä onnistu, mutta anteeksiantamus antaa lupauksen aloittaa alusta jokaisen kompuroinnin jälkeen.

"Nyt Betlehemiin! Siellä me näemme sen, mitä on tapahtunut, sen, minkä Herra meille ilmoitti”, paimenet sanoivat toisilleen. Se kehotus kaikuu myös meille 2000 vuotta myöhemmin. Sen kehotuksen ja kutsun kuulemme joulun evankeliumissa.

Pysähtykäämme siis tämän ihmeen äärelle ja antakaamme sen rauhoittaa meidät tähän juhlaan. Kaikukoon sen viesti kaikkialle arkeenkin, ympäri vuotta.

Hyvää ja rauhallista jouluaikaa!

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Käärmeitä ja Tikapuita

On vanha lautapeli nimeltä Käärmeitä ja Tikapuita . Pelin juuret ulottuvat Intiaan 1500-luvulle, vaikka se onkin meille tunnetussa muodossa kiertänyt Brittein saarten kautta. Pelilauta on suht' helppo tehdä itse, ja siksi sellaisen tuohon piirtelin. Pelin ajatuksena on edetä noppien osoittaman lukumäärän verran ruudukko läpi aloittaen ensimmäiseksi merkitystä ruudusta alalaidassa. Mikäli pelaaja tulee ruutuun, jossa on tikkaiden alapää, saa hän kiivetä tikkaat siihen ruutuun jossa tikkaiden huippu on, ilman ylimääräisiä nopan heittoja. Ruutuun, jossa on käärmeen pää joutuessaan pelaaja sen sijaan liukuu käärmeen selkää pitkin siihen ruutuun, jossa käärmeen häntäpää on. Peli on minusta hieno metafora elämän prosesseista. Välillä tulee yllättäviä takapakkeja, ja hetken päästä vastassa saattaa olla harppauksia eteenpäin. Se kaikki kuuluu asiaan.

Jälkiä

Turun Tuomiokirkossa, Pormestarin kuorin lattiassa, on näkyvissä kissan tassun jättämiä jälkiä. Kissa on ollut vainaa jo pitempäänkin, mutta eläissään se oli onnistunut juoksemaan vielä märkien tiilien yli ja niin painamaan kädenjälkensä osaksi 700-vuotiasta kansallispyhättöä. Tarkoittamattaan. Fossiililöytöjen yhteydessä meillä on vieläkin vanhempia käpäliä, tassuja, raatelujalkoja ja kavioita kivettyneeseen maa-ainekseen painautuneena, kuten myös painokuvia vanhoista kasveista tai muinaisista otuksista. Myös me jätämme jälkiä. Jälkiä planeettaamme, jonka jälkipolvillemme jätämme, mutta myös jälkiä toisiimme. Tarkoittaen ja tarkoittamattamme. Näin paastoajan alkaessa haluaisin katsella sitä, minkälaisia jälkiä minä jätän. Minkälaiset haluaisin jättää? Kissankäpälät kirkon kuoriin?

Hirvi

 Melkein kohtasimme liian läheltä, hirvi ja minä. Minä autoilin ja hirvi juoksi. Ja juoksi eteeni, mikä aiheutti hetkellistä jarruttelua ja väistelyä. Sitten se jatkoi matkaansa metsään, ja minä töihin ja arkeen, kaikkeen siihen, mitä päivään kuuluu. Kohtaaminen pysäytti miettimään. Sitä, miten kukin meistä lähtee aina päivään pää täynnä ajatuksia siitä, mitä päivä sisältää. Ja kuitenkin päivä voi mennä - ja yleensä menee - toisin kuin ajattelen. Eikä se ole aina paljosta kiinni, mikä lopputulos on. Luulen, että tuon kohtaamisen jälkeen katson taas hetken arkea toisin silmin. (Ja tunnustan se, että tällä kertaa taisi olla enkeleitä matkassa.) Kohtaaminen pysähdytti myös miettimään sitä, miten vieraantunut luonnosta olen, vaikka ison kaupungin laitamilla sentään asun ja välillä mökillä aikaa vietän. Ympärillä on paljon elämää, jota en juurikaan ajattele, elämässä omaa arkeaan ja päiväänsä. Elämää ja arkea, jossa pitää välilllä ylittää ihmisten keskellä metsää rakentamia kiviteitä, j...