"I was angry with my friend;
I told my wrath, my wrath did end.
I was angry with my foe:
I told it not, my wrath did grow...."
Noilla sanoilla alkaa William Blaken - josta pidän kovin - runo Poison Tree, myrkkypuu.
"Olin vihainen ystävälleni;
Kerroin sen, ja vihani loppui.
Olin vihainen viholliselleni,
En kertonut sitä, ja viha kasvoi."
Pysähdyin huomaamattani pohtimaan noita sanoja, kun kävelin mökkiä reunustavassa metsässä puita katsellen; Runo nimittäin jatkuu kertoen siitä, miten sisällä pidetty viha jatkaa kasvamistaan, kunnes siitä syntyy myrkkyhedelmiä kantava puu.
Ja runo on minusta hyvin oivallinen kuvaus siitä, miksi on niin tärkeä puhua. Varsinkin silloin, kun joku asia kiusaa tai häiritsee. Toinen ei välttämättä asiaa huomaakaan, mutta oman pään sisällä asiasta voi kasvaa vaikka kuinka suuri tekele, jonka hedelmiä sitten jakaa toisellekin nautittavaksi. Sen sijaan, jos sanon asian ääneen, toinen myös tulee tietoiseksi tulkinnastani, ja voimme yhdessä purkaa tilanteen ennen kuin se pääsee paisumaan. Siksi runon alku alkaa juuri siitä, miten ystävälle kertoessa riita tyrehtyy alkuunsa. Sovitaan. Yhdessä.
On vanha lautapeli nimeltä Käärmeitä ja Tikapuita . Pelin juuret ulottuvat Intiaan 1500-luvulle, vaikka se onkin meille tunnetussa muodossa kiertänyt Brittein saarten kautta. Pelilauta on suht' helppo tehdä itse, ja siksi sellaisen tuohon piirtelin. Pelin ajatuksena on edetä noppien osoittaman lukumäärän verran ruudukko läpi aloittaen ensimmäiseksi merkitystä ruudusta alalaidassa. Mikäli pelaaja tulee ruutuun, jossa on tikkaiden alapää, saa hän kiivetä tikkaat siihen ruutuun jossa tikkaiden huippu on, ilman ylimääräisiä nopan heittoja. Ruutuun, jossa on käärmeen pää joutuessaan pelaaja sen sijaan liukuu käärmeen selkää pitkin siihen ruutuun, jossa käärmeen häntäpää on. Peli on minusta hieno metafora elämän prosesseista. Välillä tulee yllättäviä takapakkeja, ja hetken päästä vastassa saattaa olla harppauksia eteenpäin. Se kaikki kuuluu asiaan.
Kommentit