"I was angry with my friend;
I told my wrath, my wrath did end.
I was angry with my foe:
I told it not, my wrath did grow...."
Noilla sanoilla alkaa William Blaken - josta pidän kovin - runo Poison Tree, myrkkypuu.
"Olin vihainen ystävälleni;
Kerroin sen, ja vihani loppui.
Olin vihainen viholliselleni,
En kertonut sitä, ja viha kasvoi."
Pysähdyin huomaamattani pohtimaan noita sanoja, kun kävelin mökkiä reunustavassa metsässä puita katsellen; Runo nimittäin jatkuu kertoen siitä, miten sisällä pidetty viha jatkaa kasvamistaan, kunnes siitä syntyy myrkkyhedelmiä kantava puu.
Ja runo on minusta hyvin oivallinen kuvaus siitä, miksi on niin tärkeä puhua. Varsinkin silloin, kun joku asia kiusaa tai häiritsee. Toinen ei välttämättä asiaa huomaakaan, mutta oman pään sisällä asiasta voi kasvaa vaikka kuinka suuri tekele, jonka hedelmiä sitten jakaa toisellekin nautittavaksi. Sen sijaan, jos sanon asian ääneen, toinen myös tulee tietoiseksi tulkinnastani, ja voimme yhdessä purkaa tilanteen ennen kuin se pääsee paisumaan. Siksi runon alku alkaa juuri siitä, miten ystävälle kertoessa riita tyrehtyy alkuunsa. Sovitaan. Yhdessä.
Kesä on alkanut. Takana on jo pätkä kesäistä maantietä, maisemia, kiireetöntä matkan tekoa. Mökkikauden käynnistyminen, oman pihan laittaminen. Ensimmäiset kesän jäätelöt. Ja sadepäivät, koska luonto tarvitsee niitäkin. Olennaista kesässä on se, etten halua suorittaa sitä. En tee suunnitelmia, joten en myöskään stressaa siitä, meneekö asia niin kuin ajattelin. Ja siksi loma tuntuu lomalta. Kello ja kännykkä ja kiire saa jäädä hetkeksi.
Kommentit