Kävelen metsässä, kuuntelen loppukesän luontoa ja annan ajatuksen harhailla. Itse koetan pysyä polulla. "Jaa, mustikoita ei ole paljoa. Puolukat ovat vielä raakoja. Mutta kantterelleja näyttää olevan runsaasi."
On jotenkin viehättävää nähdä se, mitä voin ottaa metsästä mukaani jos halua syödä. Sitä ei ole kukaan ihminen viljellyt tai kasvattanut. Siellä se kasvaa omaa tahtiaan, samalla tavalla kuin lopulta mökkisaunan kiukaaseen päätyvät puut, sen jälkeen kun vuosittainen kevätmyrsky ne ensin on kaatanut. Luonto, se kaikki minkä niin helposti unohdan kun palaan kaupungin kiireeseen ja työarkeen.
Siellä se kuitenkin on, ja elää omaa elämäänsä kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa muodoissaan. Minun kuuluisi paljon paremmin arvostaa sitä myös arjessa, ja pyrkiä toimillani suojelemaan, sillä kaikki pienetkin valinnat vaikuttavat. Monien ihmisten valinnoista muodostuu kokonaisuuksia.
On vanha lautapeli nimeltä Käärmeitä ja Tikapuita . Pelin juuret ulottuvat Intiaan 1500-luvulle, vaikka se onkin meille tunnetussa muodossa kiertänyt Brittein saarten kautta. Pelilauta on suht' helppo tehdä itse, ja siksi sellaisen tuohon piirtelin. Pelin ajatuksena on edetä noppien osoittaman lukumäärän verran ruudukko läpi aloittaen ensimmäiseksi merkitystä ruudusta alalaidassa. Mikäli pelaaja tulee ruutuun, jossa on tikkaiden alapää, saa hän kiivetä tikkaat siihen ruutuun jossa tikkaiden huippu on, ilman ylimääräisiä nopan heittoja. Ruutuun, jossa on käärmeen pää joutuessaan pelaaja sen sijaan liukuu käärmeen selkää pitkin siihen ruutuun, jossa käärmeen häntäpää on. Peli on minusta hieno metafora elämän prosesseista. Välillä tulee yllättäviä takapakkeja, ja hetken päästä vastassa saattaa olla harppauksia eteenpäin. Se kaikki kuuluu asiaan.
Kommentit