Siirry pääsisältöön

Kello

 Sain lahjaksi mekaanisen kellon. Pidän siitä kovin.

Tuo kello on jotain täysin päinvastaista nykyajan älylaitteille ja kvartsiajalle:

Sen toiminta pohjautuu vanhanaikaisesti vietereihin ja rattaisin, jotka surraavat uskollisesti ja liikuttavat viisareita. Siinä ei ole akkua, mitä ladata, vaan sen käyntiä ylläpitää vieteri, jonka itse viritän käsin tai kelloa ranteessa kantaessani. Jos lasken sen pitkäksi aikaa yksin, se lakkaa käymättä.

Siinä ei ole älyä tai somea tai monenlaisia ilmoituksia. Se hoitaa vain yhden tehtävän, ajan mittaamisen. Ja senkin se hoitaa epätarkemmin kuin moderni laite - heittoa kertyy monta sekuntia päivässä. Siksi kello pitää asettaa oikeaan aikaan määräajoin.

Minua viehättää siinä se, että se on jatkumoa vanhalle käsityötaidolle. Se on kertynyttä osaamista siitä, miten vieterit ja rattaat saadaan hienoviritettyä niin, että laite voi näyttää aikaa muutaman sekunnin tarkkuudella! Se mitä joku on osannut, on ollut pohja sille, miten seuraava on kehittänyt koneistoa eteenpäin. Siten kunkin panoksella on merkitys, ja kello muistuttaa minua siitä.

Ja minua - välillä liiankin pikkutarkkana ihmisenä - viehättää jo sekin, että se on epätarkka patterikelloon verrattuna. Otan sen oppituntina joka kerta, kun aikaa siitä vilkaisen.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Käärmeitä ja Tikapuita

On vanha lautapeli nimeltä Käärmeitä ja Tikapuita . Pelin juuret ulottuvat Intiaan 1500-luvulle, vaikka se onkin meille tunnetussa muodossa kiertänyt Brittein saarten kautta. Pelilauta on suht' helppo tehdä itse, ja siksi sellaisen tuohon piirtelin. Pelin ajatuksena on edetä noppien osoittaman lukumäärän verran ruudukko läpi aloittaen ensimmäiseksi merkitystä ruudusta alalaidassa. Mikäli pelaaja tulee ruutuun, jossa on tikkaiden alapää, saa hän kiivetä tikkaat siihen ruutuun jossa tikkaiden huippu on, ilman ylimääräisiä nopan heittoja. Ruutuun, jossa on käärmeen pää joutuessaan pelaaja sen sijaan liukuu käärmeen selkää pitkin siihen ruutuun, jossa käärmeen häntäpää on. Peli on minusta hieno metafora elämän prosesseista. Välillä tulee yllättäviä takapakkeja, ja hetken päästä vastassa saattaa olla harppauksia eteenpäin. Se kaikki kuuluu asiaan.

Joulu 26

  Me olemme kaikki seimen äärellä ihmettelemässä nukkuvaa lasta, josta kasvaa Vapahtaja, Jumalan anteeksi antavan rakkauden kantaja. Vapahtaja meille kaikille täällä ja kaikkialla maailmassa ja kaikkina aikoina. Kaikki nämä ihmiset ovat Jumalalle rakkaita, ja jokainen kelpaa seimen viereen. Jumala ei syntynyt rikkaille ja valtaa pitäville, vaan tavallisten ihmisten perheeseen. Ensimmäiset kutsutut eivät tulleet palatseista tai uskonoppineiden piiristä, vaan työn äärestä. Kaikki on kutsuttu jouluun ja Jumalan seimen äärelle. Miten tämä valon juhla, Jumalan juhla voisi muistuttaa meitä itse kutakin siitä, että tämä kaikki on jaettua ja yhteistä ja kuuluu kaikille? Että meidät on kutsuttu jakamaan elämää, jakamaan arkea ja juhlia yhdessä. Meidät on kutsuttu antamaan yösija, meidät on kutsuttu kohtaamaan tutut ja vieraat Jumalan vierellä. Meidät on kutsuttu olemaan kukin hetki yhdessä, aidosti läsnä, ilman tarvetta olla muualla. Meidät on kutsuttu näkemään toivo, joka syntyy maai...

Adventtiaika

 Adventtiaika on minulle paitsi valmistautumista jouluun, myös joulua edeltävää paastoa.  Paastossa ei niinkään ole kysymys luopumisesta, vaan itsensä tarkkailemisesta. Miten olen läsnä kaikessa mitä elämässä ja töissä tulee vastaan? Se on ehkä samalla myös yhteenvedon tekemistä tästä syyskaudesta ja kaikesta mitä siihen on kuulunut. Mitä siinä on sellaista, josta olen oppinut ja mikä kannattaa pitää jatkossakin mukana? Ehkä tämä pohdinta valmistaa jouluunkin. Ainakin niin, että pohdinnan läpikäytyään on valmis laskeutumaan siihen vapaaseen, lepoon ja rauhaan mitä joulu usein tuo arjen vastapainona.