Sain lahjaksi mekaanisen kellon. Pidän siitä kovin.
Tuo kello on jotain täysin päinvastaista nykyajan älylaitteille ja kvartsiajalle:
Sen toiminta pohjautuu vanhanaikaisesti vietereihin ja rattaisin, jotka surraavat uskollisesti ja liikuttavat viisareita. Siinä ei ole akkua, mitä ladata, vaan sen käyntiä ylläpitää vieteri, jonka itse viritän käsin tai kelloa ranteessa kantaessani. Jos lasken sen pitkäksi aikaa yksin, se lakkaa käymättä.
Siinä ei ole älyä tai somea tai monenlaisia ilmoituksia. Se hoitaa vain yhden tehtävän, ajan mittaamisen. Ja senkin se hoitaa epätarkemmin kuin moderni laite - heittoa kertyy monta sekuntia päivässä. Siksi kello pitää asettaa oikeaan aikaan määräajoin.
Minua viehättää siinä se, että se on jatkumoa vanhalle käsityötaidolle. Se on kertynyttä osaamista siitä, miten vieterit ja rattaat saadaan hienoviritettyä niin, että laite voi näyttää aikaa muutaman sekunnin tarkkuudella! Se mitä joku on osannut, on ollut pohja sille, miten seuraava on kehittänyt koneistoa eteenpäin. Siten kunkin panoksella on merkitys, ja kello muistuttaa minua siitä.
Ja minua - välillä liiankin pikkutarkkana ihmisenä - viehättää jo sekin, että se on epätarkka patterikelloon verrattuna. Otan sen oppituntina joka kerta, kun aikaa siitä vilkaisen.
Loppukesä on kauneimmillaan. On lämmintä, vielä vihertää. Mutta alkaa olla jo pimeää, yöllä tähdet kiipeävät esiin. Arkeen on siis palattavat, vähitellen ja itse kunkin. Ja vaikka onkin haikea luopua leppoisasta lomailusta, on paluussa arkeen puolensa: Tavataan taas vanhojen tuttujen kanssa ja vaihdetaan kuulumisia. Toivotetaan uusi väki tervetulleeksi taloon. Aloitetaan uurastus yhdessä kohti seuraavia etappeja.
Kommentit