Heinäkuun lopulla uutiset kertoivat, että vuosittainen ylikulutuspäivä oli taas ohitettu. Eli siis päivä, jonka jälkeen kaikki loppuvuoden kulutus on jotain, mikä ylittää maapallon kantokyvyn. Elämme siis koko ajan tavalla, joka on tuhoisa tälle ainoalle pallolle jolla voimme asua.
Ja kuten aina tämän uutisoinnin kohdalla, nettikeskusteluiden kommenttipalstat täyttyivät ihmisistä, jotka ovat haluttomia myöntämään asiaa, sillä se vaatisi joustamaan oman elämän mukavuuksista. "Mitä väliä sillä on, mitä minä, yksi suomalainen teen, kun monet muut isommat kansat kuluttaavat nekin?" on usein kuultu argumentti.
Argumentissa on virheitä. Ensimmäinen virhe on se, että siinä oletetaan, ettei kukaan mukaan tee mitään luonnon suojelemiseksi, joten minunkaan ei tarvitse. Pohjalla on siis puhdas itsekkyys. Tosiassa monissa maissa kiinnitetään jo todella paljon huomioita siihen, miten ympäristöä tulee suojella. Ja toinen virhe on se, että siinä oletetaan, ettei yksi ihminen voi vaikuttaa mihinkään.
Tähän jälkimmäiseen tarttui aikanaan norjalainen ympäristöfilosofi Arne Næss, joka näki asian toisin. Hän näki asian niin, että pienetkin muutokset ovat merkityksellisiä, sillä jos jokainen tekee niitä pieniä parannuksia omiin kulutustottumuksiin, vaikutukset ovat isoja - kaikki kertaantuu, korjausliikkeitä tapahtuu jokaisen ihmisen elämässä. Siksi maailman varjelu on yhteinen projekti, ja siksi me voimme onnistua siinä yhdessä.
Ja siksi itse valitsen sen, etten mieti sitä mitä toiset tekevät, vaan koetan itse tehdä asioita paremmin oman elämäni mittakaavassa.
Kristittynä myös ajattelen, että se on se, mitä minun kuuluu tehdä. Raamattu sanoo luomiskertomuksissaan, että Jumala antaa ihmiselle tehtäväksi viljellä ja varjella maata¨ (1.Moos.2:15). Tuo velvoitus on yhä voimassa.
Riippumatta siis siitä, mitä joku toinen tekee, kuuluu minun kristittynä tehdä osani.
Sitä vastuuta ei poista myöskään se, että kaikki on Jumalan käsissä, ja uskomme mukaan Jumala tekee kaiken viimeisenä päivänä uusiksi - eli siis korjaa sen mitä olemme pilanneet. Tähän kuulen joidenkin konservatiivisesti uskoa tulkitsevien kristittyjen vetoavan: Loppu on lähellä, olennaisempaa heidän mukaansa on keskittyä sielujen pelastukseen, ei maailmaan.
Itse ajattelen, että tulevaisuus ja se mitä se tuokaan ja milloin se tuokaan, on Jumalan käsissä. Meidät on laitettu tänne opetuslapsiksi, Jumalan työtovereiksi, pitämään huolta luomakunnasta ja toisista ihmisistä. Jos hukkaamme sen, olemme unohtaneet jotain keskeistä myös omasta uskostamme ja siitä esimerkistä, mikä meille Jeesuksessa näyttäytyy. Minä en voi jättäytyä itsekkäästi vain odottamaan, että joku muut - oli se sitten miljoonat muut ihmiset tai itse Jumala - korjaa tilanteen. Vastuu aikuisena ihmisinä on yhtälailla minun kuin kaikkien muidenkin.