Siirry pääsisältöön

Wabi-sabi

 Olen tarkka ihminen. Pikkutarkka, sanoisivat läheiseni.

Ja se on välillä hyvä asia, sillä huomaan asioita. Mutta se on hankala luonteenpiirre silloin, kun pidän huolta tavaroistani  - ja minä pyrin pitämään huolta tavaroistani! Pikkutarkkuus siinä tarkoittaa sitä, että huomaan aina jokaisen uuden naarmun ja kolhun esineessä tai repeytyneen sivun kirjassa. Ja se jotenkin tuottaa määräänsä enemmän harmia minulle. En ole onnistuntu pitämään tarpeeksi huolta siitä.

Japanilaiseen estetiikkaan kuuluu ajatus wabi-sabista. Sitä on hankala tiivistää yhteen ilmaisuun, mutta siihen sisältyy vaatimattomuuden, keskeneräisyyden ja epätäydellisen ihannoimisen piirteitä. Klassisen kreikkalaisen kauneusihanteen mukaan - mikä meillä täällä lännessä vaikuttaa - yksin täydellisyys on kaunista. Wabi-sabin lähtökohta on toinen. Siinä kauniina pidetään sitä, että asiat ovat epätäydellisiä, muutoksessa. Sitä, että kerätyt naarmut ja kolhut ja repeytyneet sivut tekevät asiasta kauniin siksi, että ne kertovat käytöstä. Ne kertovat siitä, että täydellisyyttä ei ole museoitu, vaan aika kuluu, ja kuluminen näkyy pinnassa, kertoo yhdessä vietetyistä hetkistä.

Ja se on kaunista.

Tunnisteet

Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jälkiä

Turun Tuomiokirkossa, Pormestarin kuorin lattiassa, on näkyvissä kissan tassun jättämiä jälkiä. Kissa on ollut vainaa jo pitempäänkin, mutta eläissään se oli onnistunut juoksemaan vielä märkien tiilien yli ja niin painamaan kädenjälkensä osaksi 700-vuotiasta kansallispyhättöä. Tarkoittamattaan. Fossiililöytöjen yhteydessä meillä on vieläkin vanhempia käpäliä, tassuja, raatelujalkoja ja kavioita kivettyneeseen maa-ainekseen painautuneena, kuten myös painokuvia vanhoista kasveista tai muinaisista otuksista. Myös me jätämme jälkiä. Jälkiä planeettaamme, jonka jälkipolvillemme jätämme, mutta myös jälkiä toisiimme. Tarkoittaen ja tarkoittamattamme. Näin paastoajan alkaessa haluaisin katsella sitä, minkälaisia jälkiä minä jätän. Minkälaiset haluaisin jättää? Kissankäpälät kirkon kuoriin?
Lähetä kommentti
Lue lisää

Käärmeitä ja Tikapuita

On vanha lautapeli nimeltä Käärmeitä ja Tikapuita . Pelin juuret ulottuvat Intiaan 1500-luvulle, vaikka se onkin meille tunnetussa muodossa kiertänyt Brittein saarten kautta. Pelilauta on suht' helppo tehdä itse, ja siksi sellaisen tuohon piirtelin. Pelin ajatuksena on edetä noppien osoittaman lukumäärän verran ruudukko läpi aloittaen ensimmäiseksi merkitystä ruudusta alalaidassa. Mikäli pelaaja tulee ruutuun, jossa on tikkaiden alapää, saa hän kiivetä tikkaat siihen ruutuun jossa tikkaiden huippu on, ilman ylimääräisiä nopan heittoja. Ruutuun, jossa on käärmeen pää joutuessaan pelaaja sen sijaan liukuu käärmeen selkää pitkin siihen ruutuun, jossa käärmeen häntäpää on. Peli on minusta hieno metafora elämän prosesseista. Välillä tulee yllättäviä takapakkeja, ja hetken päästä vastassa saattaa olla harppauksia eteenpäin. Se kaikki kuuluu asiaan.
3 kommenttia
Lue lisää

Hirvi

 Melkein kohtasimme liian läheltä, hirvi ja minä. Minä autoilin ja hirvi juoksi. Ja juoksi eteeni, mikä aiheutti hetkellistä jarruttelua ja väistelyä. Sitten se jatkoi matkaansa metsään, ja minä töihin ja arkeen, kaikkeen siihen, mitä päivään kuuluu. Kohtaaminen pysäytti miettimään. Sitä, miten kukin meistä lähtee aina päivään pää täynnä ajatuksia siitä, mitä päivä sisältää. Ja kuitenkin päivä voi mennä - ja yleensä menee - toisin kuin ajattelen. Eikä se ole aina paljosta kiinni, mikä lopputulos on. Luulen, että tuon kohtaamisen jälkeen katson taas hetken arkea toisin silmin. (Ja tunnustan se, että tällä kertaa taisi olla enkeleitä matkassa.) Kohtaaminen pysähdytti myös miettimään sitä, miten vieraantunut luonnosta olen, vaikka ison kaupungin laitamilla sentään asun ja välillä mökillä aikaa vietän. Ympärillä on paljon elämää, jota en juurikaan ajattele, elämässä omaa arkeaan ja päiväänsä. Elämää ja arkea, jossa pitää välilllä ylittää ihmisten keskellä metsää rakentamia kiviteitä, j...
Lähetä kommentti
Lue lisää