Olen tarkka ihminen. Pikkutarkka, sanoisivat läheiseni.
Ja se on välillä hyvä asia, sillä huomaan asioita. Mutta se on hankala luonteenpiirre silloin, kun pidän huolta tavaroistani - ja minä pyrin pitämään huolta tavaroistani! Pikkutarkkuus siinä tarkoittaa sitä, että huomaan aina jokaisen uuden naarmun ja kolhun esineessä tai repeytyneen sivun kirjassa. Ja se jotenkin tuottaa määräänsä enemmän harmia minulle. En ole onnistuntu pitämään tarpeeksi huolta siitä.
Japanilaiseen estetiikkaan kuuluu ajatus wabi-sabista. Sitä on hankala tiivistää yhteen ilmaisuun, mutta siihen sisältyy vaatimattomuuden, keskeneräisyyden ja epätäydellisen ihannoimisen piirteitä. Klassisen kreikkalaisen kauneusihanteen mukaan - mikä meillä täällä lännessä vaikuttaa - yksin täydellisyys on kaunista. Wabi-sabin lähtökohta on toinen. Siinä kauniina pidetään sitä, että asiat ovat epätäydellisiä, muutoksessa. Sitä, että kerätyt naarmut ja kolhut ja repeytyneet sivut tekevät asiasta kauniin siksi, että ne kertovat käytöstä. Ne kertovat siitä, että täydellisyyttä ei ole museoitu, vaan aika kuluu, ja kuluminen näkyy pinnassa, kertoo yhdessä vietetyistä hetkistä.
Ja se on kaunista.