Koska tämän tekstini julkistus osuu kansainväliselle uskontojen ja katsomusten yhteisymmärrysviikolle, pysähdyin tarkastelemaan sitä, mitä eri perinteet sanovat luonnosta ja suhteestamme siihen.
Niin sanotuissa kirjojen uskonnoissa, kristinuskossa, juutalaisuudessa ja islamissa Jumala nähdään Luojana, kaiken tämän alkuperänä. Ja siksi luomakuntakin on arvokasta itsessään. Se on jotain, minkä Luoja halusi luoda.
Buddhalaisille ja hinduille kaikki on osa samaa elämän kiertoa, ja kaikki kuuluu sitä kautta yhteen.
Monille suomalaisille katsomuksista riippumatta metsä on yhä "kirkko", ja kesämökki edustaa paluuta lähelle luontoa.
Kaikki perinteet puhuvat siitä, ihminen ei ole erillään luomakunnasta, vaan osa sitä. Osa kokonaisuutta. Ei sen hallitsija.
Kristinuskossa ja juutalaisuudessa jopa pyhän kirjan alkumyyteissä ihmiselle annetaan käsky viljellä ja varjella. Käsky, jossa ihmisikunnan historian silmin käskyn ensimmäinen puoli tuntuu painottuneen ja jälkimmäinen hieman unohtuneen. Ja kuitenkin, pitkin matkaa pyhän kirjan sivuja se varjelu myös on mukana. Karjaeläimiä ei saa rasittaa ylen määrin. Peltojen maaperälle pitää antaa mahdollisuus palautua viljelykausien välillä. Jne.
Mutta kristitylle se luontosuhde ei tyhjenny edes tuohon käskyyn. Kristityn luontosuhde nousee siitä, että koska uskomme Luojan luoneen, on kaikki luomakunta paikkoja Jumalan kohtaamiseen ja läsnäoloon. Jumalan luominen on jatkuvaa, hän kannattelee kaiken olemassaoloa hetkestä toiseen.
"Kysy sinä eläimiltä, ne kertovat sen sinulle,
kysy taivaan linnuilta, ne sen sinulle ilmoittavat.
Katso maata, se on valmis opettamaan,
meren kalatkin sen sinulle kertovat.
Kaikki ne tietävät tämän:
Herra itse on kaiken tehnyt,
hän, jonka kädessä on kaikki mikä elää,
jokaisen ihmisen henki."
(Job 12:7-10)
Siksi - jos muistan tämän - en voi kohdella mitään osaa ympäröivästä todellisuudesta välinpitämättömästi.
Suren sitä, että tämän vaikean ajan keskellä vastuu yhteisestä maailmastamme tuntuu unohtuvan ja ihmisen itsekkyys menevän siitä ohi. Oma itsekkyytenikin.
Siinä saan tehdä jatkuvasti parannusta.
On vanha lautapeli nimeltä Käärmeitä ja Tikapuita . Pelin juuret ulottuvat Intiaan 1500-luvulle, vaikka se onkin meille tunnetussa muodossa kiertänyt Brittein saarten kautta. Pelilauta on suht' helppo tehdä itse, ja siksi sellaisen tuohon piirtelin. Pelin ajatuksena on edetä noppien osoittaman lukumäärän verran ruudukko läpi aloittaen ensimmäiseksi merkitystä ruudusta alalaidassa. Mikäli pelaaja tulee ruutuun, jossa on tikkaiden alapää, saa hän kiivetä tikkaat siihen ruutuun jossa tikkaiden huippu on, ilman ylimääräisiä nopan heittoja. Ruutuun, jossa on käärmeen pää joutuessaan pelaaja sen sijaan liukuu käärmeen selkää pitkin siihen ruutuun, jossa käärmeen häntäpää on. Peli on minusta hieno metafora elämän prosesseista. Välillä tulee yllättäviä takapakkeja, ja hetken päästä vastassa saattaa olla harppauksia eteenpäin. Se kaikki kuuluu asiaan.
Kommentit