Koska tämän tekstini julkistus osuu kansainväliselle uskontojen ja katsomusten yhteisymmärrysviikolle, pysähdyin tarkastelemaan sitä, mitä eri perinteet sanovat luonnosta ja suhteestamme siihen.
Niin sanotuissa kirjojen uskonnoissa, kristinuskossa, juutalaisuudessa ja islamissa Jumala nähdään Luojana, kaiken tämän alkuperänä. Ja siksi luomakuntakin on arvokasta itsessään. Se on jotain, minkä Luoja halusi luoda.
Buddhalaisille ja hinduille kaikki on osa samaa elämän kiertoa, ja kaikki kuuluu sitä kautta yhteen.
Monille suomalaisille katsomuksista riippumatta metsä on yhä "kirkko", ja kesämökki edustaa paluuta lähelle luontoa.
Kaikki perinteet puhuvat siitä, ihminen ei ole erillään luomakunnasta, vaan osa sitä. Osa kokonaisuutta. Ei sen hallitsija.
Kristinuskossa ja juutalaisuudessa jopa pyhän kirjan alkumyyteissä ihmiselle annetaan käsky viljellä ja varjella. Käsky, jossa ihmisikunnan historian silmin käskyn ensimmäinen puoli tuntuu painottuneen ja jälkimmäinen hieman unohtuneen. Ja kuitenkin, pitkin matkaa pyhän kirjan sivuja se varjelu myös on mukana. Karjaeläimiä ei saa rasittaa ylen määrin. Peltojen maaperälle pitää antaa mahdollisuus palautua viljelykausien välillä. Jne.
Mutta kristitylle se luontosuhde ei tyhjenny edes tuohon käskyyn. Kristityn luontosuhde nousee siitä, että koska uskomme Luojan luoneen, on kaikki luomakunta paikkoja Jumalan kohtaamiseen ja läsnäoloon. Jumalan luominen on jatkuvaa, hän kannattelee kaiken olemassaoloa hetkestä toiseen.
"Kysy sinä eläimiltä, ne kertovat sen sinulle,
kysy taivaan linnuilta, ne sen sinulle ilmoittavat.
Katso maata, se on valmis opettamaan,
meren kalatkin sen sinulle kertovat.
Kaikki ne tietävät tämän:
Herra itse on kaiken tehnyt,
hän, jonka kädessä on kaikki mikä elää,
jokaisen ihmisen henki."
(Job 12:7-10)
Siksi - jos muistan tämän - en voi kohdella mitään osaa ympäröivästä todellisuudesta välinpitämättömästi.
Suren sitä, että tämän vaikean ajan keskellä vastuu yhteisestä maailmastamme tuntuu unohtuvan ja ihmisen itsekkyys menevän siitä ohi. Oma itsekkyytenikin.
Siinä saan tehdä jatkuvasti parannusta.
Loppukesä on kauneimmillaan. On lämmintä, vielä vihertää. Mutta alkaa olla jo pimeää, yöllä tähdet kiipeävät esiin. Arkeen on siis palattavat, vähitellen ja itse kunkin. Ja vaikka onkin haikea luopua leppoisasta lomailusta, on paluussa arkeen puolensa: Tavataan taas vanhojen tuttujen kanssa ja vaihdetaan kuulumisia. Toivotetaan uusi väki tervetulleeksi taloon. Aloitetaan uurastus yhdessä kohti seuraavia etappeja.
Kommentit