Koska tämän tekstini julkistus osuu kansainväliselle uskontojen ja katsomusten yhteisymmärrysviikolle, pysähdyin tarkastelemaan sitä, mitä eri perinteet sanovat luonnosta ja suhteestamme siihen.
Niin sanotuissa kirjojen uskonnoissa, kristinuskossa, juutalaisuudessa ja islamissa Jumala nähdään Luojana, kaiken tämän alkuperänä. Ja siksi luomakuntakin on arvokasta itsessään. Se on jotain, minkä Luoja halusi luoda.
Buddhalaisille ja hinduille kaikki on osa samaa elämän kiertoa, ja kaikki kuuluu sitä kautta yhteen.
Monille suomalaisille katsomuksista riippumatta metsä on yhä "kirkko", ja kesämökki edustaa paluuta lähelle luontoa.
Kaikki perinteet puhuvat siitä, ihminen ei ole erillään luomakunnasta, vaan osa sitä. Osa kokonaisuutta. Ei sen hallitsija.
Kristinuskossa ja juutalaisuudessa jopa pyhän kirjan alkumyyteissä ihmiselle annetaan käsky viljellä ja varjella. Käsky, jossa ihmisikunnan historian silmin käskyn ensimmäinen puoli tuntuu painottuneen ja jälkimmäinen hieman unohtuneen. Ja kuitenkin, pitkin matkaa pyhän kirjan sivuja se varjelu myös on mukana. Karjaeläimiä ei saa rasittaa ylen määrin. Peltojen maaperälle pitää antaa mahdollisuus palautua viljelykausien välillä. Jne.
Mutta kristitylle se luontosuhde ei tyhjenny edes tuohon käskyyn. Kristityn luontosuhde nousee siitä, että koska uskomme Luojan luoneen, on kaikki luomakunta paikkoja Jumalan kohtaamiseen ja läsnäoloon. Jumalan luominen on jatkuvaa, hän kannattelee kaiken olemassaoloa hetkestä toiseen.
"Kysy sinä eläimiltä, ne kertovat sen sinulle,
kysy taivaan linnuilta, ne sen sinulle ilmoittavat.
Katso maata, se on valmis opettamaan,
meren kalatkin sen sinulle kertovat.
Kaikki ne tietävät tämän:
Herra itse on kaiken tehnyt,
hän, jonka kädessä on kaikki mikä elää,
jokaisen ihmisen henki."
(Job 12:7-10)
Siksi - jos muistan tämän - en voi kohdella mitään osaa ympäröivästä todellisuudesta välinpitämättömästi.
Suren sitä, että tämän vaikean ajan keskellä vastuu yhteisestä maailmastamme tuntuu unohtuvan ja ihmisen itsekkyys menevän siitä ohi. Oma itsekkyytenikin.
Siinä saan tehdä jatkuvasti parannusta.
Elämme kristinuskon eri kirkkokunnissa par'aikaa pääsiäistä edeltävää paastoaikaa. Luterilaisilla sen mahdollinen noudattaminen on jätetty yksilön omaksi valinnaksi, samoin ne tavat, jolla itse kukin paastoa noudattaa. Olennaista ei kuitenkaan ole se, mitä paaston aikana jätetään pois, vaan mitä tulee tilalle. Luopuminen jostakin paaston ajaksi on vain mekaanista, mutta se antaa tilaa jollekin. Ruokavalion karsiminen tai makeasta luopuminen auttavat keskittymään makuihin niiden syötävien asioiden kohdalla, joita paaston aikana vielä syödään. Somen käytön rajoittaminen antaa aikaa jollekin harrastukselle tai ihmisille. Oman käytöksen ja oman puheen tarkkailu auttaa löytämään rakentavempia tapoja olla läsnä. Eikä vielä tämäkään ole paaston ytimessä. Paaston sisältö kun ei ole minussa, vaan Jumalassa ja uskossa, ja siinä, miten minä paremmin pystyn kohtaamaan Jumalan taas kaikessa arkeen kuuluvassa. Siinä mitä syön, mitä teen, miten puhun, miten kohtelen toista. Siinä miten hil...
Kommentit