Siirry pääsisältöön

Jouluna 23

 Jumala syntyy perheeseen avuttomaksi ihmislapseksi, antautuu täysin Joosefin ja Marian huolenpitoon ja hoivaan ja rakkauteen. Makuualustana on heinät ja syöttökaukalo. Ensimmäisiksi ihmeen todistajiksi kelpaavat ympärillä olevat eläimet, sitten paikalle töiden keskeltä kutsutut paimenet ja vähitellen Jeesuksen aikuistuttua kalastajat, veronkantajat, tavalliset ihmiset, erottelematta.

Jumala syntyy hämmennyksen ja epävarmuuden keskelle, sillä sitä kaikki yhteiskunnallinen myllerrys veroluetteloineen ja matkoineen raskauden viime hetkillä jouluevankeliumissa on. Sitä epävarmuutta on majapaikan puuttuminen, synnytys karjasuojassa. Jumala syntyy sanomaan sen, että toivoa on. Tulevaisuus on, ja se on kaikkia varten, ja se on parempaa mitä voimme tässä hetkessä kuvitella.

Tulevaisuus on siksi, ettei mikään ole pelkästään meidän käsissämme ja meidän varassamme. Jumala syntyy meitä varten, jokaista ainutlaatuista ihmistä varten. Kristus on yhteinen, jaettu lahja. Lahja, joka kuuluu kaikille seimen äärellä oleville ja meille heidän kanssaan.

Jumala syntyy maailmaan, koska haluaa osoittaa meille sen, että kaiken pimeyden ja epävarmuuden keskelläkin hän muistaa meidät ja pitää meistä huolta.

Ja samalla joulun evankeliumi auttaa meitä näkemään toisemmekin. Me olemme jouluna ja lomalla oman elämämme ihmisten kanssa. Me olemme seimen äärellä, yhdessä kaikkien edesmenneiden ja nykyisten ihmisten kanssa siksi, että joka ikinen näistä kanssaihmisistä on yhtälailla saman Jumalan lahjan vastaanottaja, Jumalalle rakas.

Ja jos pystyn näkemään tämän, katsomaan toista ihmistä tällaisin silmin, kaikki muuttuu. Hän ei ole vain joku satunnainen yksilö puuhaamassa jotain, vaan hän on joku Jumalalle rakas, joka myös on oikeutettu samaan lahjaan, Joulun lapseen ja anteeksiantoon. Jumala haluaa, että näemme toisemme. Avaamme sydämemme, autamme kun joku apua tarvitsee. Emme suorita, vaan jaamme elämää yhdessä. Jaamme ilot yhdessä, sillä yhdessä ilo kasvaa suuremmaksi kun näemme miten onni heijastuu toistenkin silmistä. Meitä kutsutaan kaikessa Jumalan työtovereiksi tätä maailmaa ja toisia ihmisiä varten.

Tähän jaettuun hetkeen, iloon ja rauhaan joulu kutsuu meitä. Niitä varten sanoma joulusta ja Vapahtajasta taas saapuu luoksemme.

”Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra.”

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Käärmeitä ja Tikapuita

On vanha lautapeli nimeltä Käärmeitä ja Tikapuita . Pelin juuret ulottuvat Intiaan 1500-luvulle, vaikka se onkin meille tunnetussa muodossa kiertänyt Brittein saarten kautta. Pelilauta on suht' helppo tehdä itse, ja siksi sellaisen tuohon piirtelin. Pelin ajatuksena on edetä noppien osoittaman lukumäärän verran ruudukko läpi aloittaen ensimmäiseksi merkitystä ruudusta alalaidassa. Mikäli pelaaja tulee ruutuun, jossa on tikkaiden alapää, saa hän kiivetä tikkaat siihen ruutuun jossa tikkaiden huippu on, ilman ylimääräisiä nopan heittoja. Ruutuun, jossa on käärmeen pää joutuessaan pelaaja sen sijaan liukuu käärmeen selkää pitkin siihen ruutuun, jossa käärmeen häntäpää on. Peli on minusta hieno metafora elämän prosesseista. Välillä tulee yllättäviä takapakkeja, ja hetken päästä vastassa saattaa olla harppauksia eteenpäin. Se kaikki kuuluu asiaan.

Jälkiä

Turun Tuomiokirkossa, Pormestarin kuorin lattiassa, on näkyvissä kissan tassun jättämiä jälkiä. Kissa on ollut vainaa jo pitempäänkin, mutta eläissään se oli onnistunut juoksemaan vielä märkien tiilien yli ja niin painamaan kädenjälkensä osaksi 700-vuotiasta kansallispyhättöä. Tarkoittamattaan. Fossiililöytöjen yhteydessä meillä on vieläkin vanhempia käpäliä, tassuja, raatelujalkoja ja kavioita kivettyneeseen maa-ainekseen painautuneena, kuten myös painokuvia vanhoista kasveista tai muinaisista otuksista. Myös me jätämme jälkiä. Jälkiä planeettaamme, jonka jälkipolvillemme jätämme, mutta myös jälkiä toisiimme. Tarkoittaen ja tarkoittamattamme. Näin paastoajan alkaessa haluaisin katsella sitä, minkälaisia jälkiä minä jätän. Minkälaiset haluaisin jättää? Kissankäpälät kirkon kuoriin?

Hirvi

 Melkein kohtasimme liian läheltä, hirvi ja minä. Minä autoilin ja hirvi juoksi. Ja juoksi eteeni, mikä aiheutti hetkellistä jarruttelua ja väistelyä. Sitten se jatkoi matkaansa metsään, ja minä töihin ja arkeen, kaikkeen siihen, mitä päivään kuuluu. Kohtaaminen pysäytti miettimään. Sitä, miten kukin meistä lähtee aina päivään pää täynnä ajatuksia siitä, mitä päivä sisältää. Ja kuitenkin päivä voi mennä - ja yleensä menee - toisin kuin ajattelen. Eikä se ole aina paljosta kiinni, mikä lopputulos on. Luulen, että tuon kohtaamisen jälkeen katson taas hetken arkea toisin silmin. (Ja tunnustan se, että tällä kertaa taisi olla enkeleitä matkassa.) Kohtaaminen pysähdytti myös miettimään sitä, miten vieraantunut luonnosta olen, vaikka ison kaupungin laitamilla sentään asun ja välillä mökillä aikaa vietän. Ympärillä on paljon elämää, jota en juurikaan ajattele, elämässä omaa arkeaan ja päiväänsä. Elämää ja arkea, jossa pitää välilllä ylittää ihmisten keskellä metsää rakentamia kiviteitä, j...