Aten ajatuksia

 Olen tarkka ihminen. Pikkutarkka, sanoisivat läheiseni. Ja se on välillä hyvä asia, sillä huomaan asioita. Mutta se on hankala luonteenpiirre silloin, kun pidän huolta tavaroistani  - ja minä pyrin pitämään huolta tavaroistani! Pikkutarkkuus siinä tarkoittaa sitä, että huomaan aina jokaisen uuden naarmun ja kolhun esineessä tai repeytyneen sivun kirjassa. Ja se jotenkin tuottaa määräänsä enemmän harmia minulle. En ole onnistuntu pitämään tarpeeksi huolta siitä. Japanilaiseen estetiikkaan kuuluu ajatus wabi-sabista. Sitä on hankala tiivistää yhteen ilmaisuun, mutta siihen sisältyy vaatimattomuuden, keskeneräisyyden ja epätäydellisen ihannoimisen piirteitä. Klassisen kreikkalaisen kauneusihanteen mukaan - mikä meillä täällä lännessä vaikuttaa - yksin täydellisyys on kaunista. Wabi-sabin lähtökohta on toinen. Siinä kauniina pidetään sitä, että asiat ovat epätäydellisiä, muutoksessa. Sitä, että kerätyt naarmut ja kolhut ja repeytyneet sivut tekevät asiasta kauniin siksi, että ne ...

 Sain lahjaksi mekaanisen kellon. Pidän siitä kovin. Tuo kello on jotain täysin päinvastaista nykyajan älylaitteille ja kvartsiajalle: Sen toiminta pohjautuu vanhanaikaisesti vietereihin ja rattaisin, jotka surraavat uskollisesti ja liikuttavat viisareita. Siinä ei ole akkua, mitä ladata, vaan sen käyntiä ylläpitää vieteri, jonka itse viritän käsin tai kelloa ranteessa kantaessani. Jos lasken sen pitkäksi aikaa yksin, se lakkaa käymättä. Siinä ei ole älyä tai somea tai monenlaisia ilmoituksia. Se hoitaa vain yhden tehtävän, ajan mittaamisen. Ja senkin se hoitaa epätarkemmin kuin moderni laite - heittoa kertyy monta sekuntia päivässä. Siksi kello pitää asettaa oikeaan aikaan määräajoin. Minua viehättää siinä se, että se on jatkumoa vanhalle käsityötaidolle. Se on kertynyttä osaamista siitä, miten vieterit ja rattaat saadaan hienoviritettyä niin, että laite voi näyttää aikaa muutaman sekunnin tarkkuudella! Se mitä joku on osannut, on ollut pohja sille, miten seuraava on kehittänyt ko...

En ole tehnyt uuden vuoden lupauksia sitten sen kerran, kun päätin aloittaa kestävyysjuoksun. En siksi, että se olisi ollut huono päätös. (Juoksen yhä edelleen.) Vaan siksi, etten oikein miellä ajan kulumista niin. Jos jotain itsetutkistelua teenkin, tai parannusta tavoistani, se ajoittuu nykyään enemmän paastoaikoihin ennen kirkon suuria juhlapyhiä. Vältän lupauksia myös siksi, että voin kussakin hetkessä vain olettaa jotain vuodesta, mutta en koskaan tiedä sitä, mille tuo vuosi oikeasti näyttää. Asiat joita toivon tai joita pelkään asuvat kaikki vain mielessäni, mutta vasta aika näyttää sen, minne vuosi kulkee. Koko ajatus vuoden alkamisesta liittyy vain siihen tapaan, miten ajan hahmotamme. Se on vain nollapiste, josta alamme laskemaan seuraavaa vuotta. Ero edellisvuoden viimeisen päivän ja uuden vuoden ensimmäisen välillä on sama kuin maanantain ja tiistain. Siksi olettamisen ja lupauksen sijaan olen lähtenyt tähänkin vuoteen niin kuin muihinkin vuosiin: Vähän vanhempana. Vähän ...

  Tänä vuonna pysähdyin sen äärelle, mitä enkelit sanovat paimenille: ”Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra.” Ja noissa sanoissa Vapahtaja ja Kristus – mikä tarkoittaa voideltua – viittasivat molemmat ennustuksiin, jotka taatusti tavalliset juutalaiset paimenetkin tunsivat. Ennustuksiin, joista meidän kristittyjen Vanhaan testamenttiin kuuluvina teksteinä itsekin kuulimme osan tämän jumalanpalveluksen alkupuolella. Nyt nuo ennustukset toteutuivat paimenien silmien edessä. Vaikea sitä oli heidän epäillä, kun viestin välittäjinä oli joukko enkeleitä. Sen kaiken vastapainona haiseva karjasuoja ja eläinten syömäkaukalo lapsen makuupaikkana on jotenkin hätkähdyttävän maallinen, ja vaatimaton ja karu. Ihan tavallisen näköiset vanhemmat ja ihan tavallisen näköinen lapsi. Päivä on jo pitkällä, kääntynyt yöhön. Suurin osa ihmisistä nukkuu. Ja näin, salaisesti ja huomaamatta Jumala tulee maailmaan ihmisten keskelle, toteuttaa lupauksensa juuta...

 Törmäsin pari päivää sitten Thomas Mertonin, munkin ja runoilijan sitaattiin, joka jäi resonoimaan minussa nyt adventtiaikaan. Vapaasti itse suomentaen se kuuluu näin: "Puhu toivon sanoja. Ole ihminen tänä kaikkein epäinhimillisempänä aikana. Varjele kuvaa ihmisestä, sillä se on kuva Jumalasta." Näissä sanoissa kaikuu minusta Matteuksen evankeliumin teksti: " Kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle", ja se kutsuu meidät kaiken joulunvalmistelukiireen keskellä pysähtymään näkemään toiset ihmiset. Ja kun näen toiset ihmiset, näen ehkä senkin, miten hekin ovat Jumalalle rakkaita. Näitä kohtaamisia kukin meistä tarvitsee, ja ne tuovat toivoa ja rakkautta maailmaan. Tähän aikaan. Kaikkiin aikoihin.

  Istuin syömässä ravintolassa kun hämähäkki laskeutui katosta kädelleni. Luulen, että olen niitä harvoja ihmisiä jotka moisesta ilahtuvat. Maltoin kuitenkin mieleni, enkä alkanut juttelemaan sille. En minä julkisella paikalla ja liperit kaulassa.   Hulluna pitäisivät.   Tai fransiskaanina.