Aten ajatuksia

 Kesä on alkanut. Takana on jo pätkä kesäistä maantietä, maisemia, kiireetöntä matkan tekoa. Mökkikauden käynnistyminen, oman pihan laittaminen. Ensimmäiset kesän jäätelöt. Ja sadepäivät, koska luonto tarvitsee niitäkin. Olennaista kesässä on se, etten halua suorittaa sitä. En tee suunnitelmia, joten en myöskään stressaa siitä, meneekö asia niin kuin ajattelin. Ja siksi loma tuntuu lomalta. Kello ja kännykkä ja kiire saa jäädä hetkeksi.

 Minulle pääsiäinen on tärkeä juhla. Eikä pelkästään pääsiäinen, vaan se tie pääsiäiseen;  Paasto, aika itsetutkisteluun ja parannukseen. Hiljainen viikko, jolloin muistetaan Kristuksen tietä ristille: Ensin juhlittuna kaupunkiin ratsastavana, sitten ystävien kanssa aterioivana, sitten yksin tuskaisena ja pelossaan kun opetuslapset jo nukkuvat. Petos, pidätys. Kuulustelu, kidutus, tuomio. Ristin kantaminen ja ihmisten pilkka. Häpeällinen teloitus rikollisten seassa. Ja se, ettei mikään lopu siihenkään.   On vielä tyhjä hauta ja voitettu kuolema ja ilo. Siksi pääsiäinen on minulle tärkeä juhla.

 Elämme kristinuskon eri kirkkokunnissa par'aikaa pääsiäistä edeltävää paastoaikaa. Luterilaisilla sen mahdollinen noudattaminen on jätetty yksilön omaksi valinnaksi, samoin ne tavat, jolla itse kukin paastoa noudattaa. Olennaista ei kuitenkaan ole se, mitä paaston aikana jätetään pois, vaan mitä tulee tilalle. Luopuminen jostakin paaston ajaksi on vain mekaanista, mutta se antaa tilaa jollekin. Ruokavalion karsiminen tai makeasta luopuminen auttavat keskittymään makuihin niiden syötävien asioiden kohdalla, joita paaston aikana vielä syödään. Somen käytön rajoittaminen antaa aikaa jollekin harrastukselle tai ihmisille. Oman käytöksen ja oman puheen tarkkailu auttaa löytämään rakentavempia tapoja olla läsnä. Eikä vielä tämäkään ole paaston ytimessä.  Paaston sisältö kun ei ole minussa, vaan Jumalassa ja uskossa, ja siinä, miten minä paremmin pystyn kohtaamaan Jumalan taas kaikessa arkeen kuuluvassa. Siinä mitä syön, mitä teen, miten puhun, miten kohtelen toista. Siinä miten hil...

 Olen tarkka ihminen. Pikkutarkka, sanoisivat läheiseni. Ja se on välillä hyvä asia, sillä huomaan asioita. Mutta se on hankala luonteenpiirre silloin, kun pidän huolta tavaroistani  - ja minä pyrin pitämään huolta tavaroistani! Pikkutarkkuus siinä tarkoittaa sitä, että huomaan aina jokaisen uuden naarmun ja kolhun esineessä tai repeytyneen sivun kirjassa. Ja se jotenkin tuottaa määräänsä enemmän harmia minulle. En ole onnistuntu pitämään tarpeeksi huolta siitä. Japanilaiseen estetiikkaan kuuluu ajatus wabi-sabista. Sitä on hankala tiivistää yhteen ilmaisuun, mutta siihen sisältyy vaatimattomuuden, keskeneräisyyden ja epätäydellisen ihannoimisen piirteitä. Klassisen kreikkalaisen kauneusihanteen mukaan - mikä meillä täällä lännessä vaikuttaa - yksin täydellisyys on kaunista. Wabi-sabin lähtökohta on toinen. Siinä kauniina pidetään sitä, että asiat ovat epätäydellisiä, muutoksessa. Sitä, että kerätyt naarmut ja kolhut ja repeytyneet sivut tekevät asiasta kauniin siksi, että ne ...

 Sain lahjaksi mekaanisen kellon. Pidän siitä kovin. Tuo kello on jotain täysin päinvastaista nykyajan älylaitteille ja kvartsiajalle: Sen toiminta pohjautuu vanhanaikaisesti vietereihin ja rattaisin, jotka surraavat uskollisesti ja liikuttavat viisareita. Siinä ei ole akkua, mitä ladata, vaan sen käyntiä ylläpitää vieteri, jonka itse viritän käsin tai kelloa ranteessa kantaessani. Jos lasken sen pitkäksi aikaa yksin, se lakkaa käymättä. Siinä ei ole älyä tai somea tai monenlaisia ilmoituksia. Se hoitaa vain yhden tehtävän, ajan mittaamisen. Ja senkin se hoitaa epätarkemmin kuin moderni laite - heittoa kertyy monta sekuntia päivässä. Siksi kello pitää asettaa oikeaan aikaan määräajoin. Minua viehättää siinä se, että se on jatkumoa vanhalle käsityötaidolle. Se on kertynyttä osaamista siitä, miten vieterit ja rattaat saadaan hienoviritettyä niin, että laite voi näyttää aikaa muutaman sekunnin tarkkuudella! Se mitä joku on osannut, on ollut pohja sille, miten seuraava on kehittänyt ko...

En ole tehnyt uuden vuoden lupauksia sitten sen kerran, kun päätin aloittaa kestävyysjuoksun. En siksi, että se olisi ollut huono päätös. (Juoksen yhä edelleen.) Vaan siksi, etten oikein miellä ajan kulumista niin. Jos jotain itsetutkistelua teenkin, tai parannusta tavoistani, se ajoittuu nykyään enemmän paastoaikoihin ennen kirkon suuria juhlapyhiä. Vältän lupauksia myös siksi, että voin kussakin hetkessä vain olettaa jotain vuodesta, mutta en koskaan tiedä sitä, mille tuo vuosi oikeasti näyttää. Asiat joita toivon tai joita pelkään asuvat kaikki vain mielessäni, mutta vasta aika näyttää sen, minne vuosi kulkee. Koko ajatus vuoden alkamisesta liittyy vain siihen tapaan, miten ajan hahmotamme. Se on vain nollapiste, josta alamme laskemaan seuraavaa vuotta. Ero edellisvuoden viimeisen päivän ja uuden vuoden ensimmäisen välillä on sama kuin maanantain ja tiistain. Siksi olettamisen ja lupauksen sijaan olen lähtenyt tähänkin vuoteen niin kuin muihinkin vuosiin: Vähän vanhempana. Vähän ...