Siirry pääsisältöön

Timantit ovat ikuisia (?)

"Eräällä vanhalla miehellä oli hyvä hevonen. Eräänä päivänä hevonen karkasi, ja ystävät ja naapurit kilvan surkuttelivat sitä, miten suuri onnettomuus miestä oli kohdannut! Mies vain vastasi:"Ehkä."

Muutaman päivän kuluttua hevonen palasi takaisin ja sitä seurasi kokonainen lauma villihevosia. Naapurit tulivat onnittelemaan, kyseessähän oli onnenpotku! "Ehkä", mies vain sanoi.

Miehen poika päätti kesyttää villihevoset, mutta yksi niistä heitti hänet selästään ja pojan jalka katkesi. Taas naapurit ja ystävät tulivat miehen luo, tämähän oli jo kauheaa! Mies vastasi:"Ehkä."

Pian syttyi sota, johon kaikkien nuorten miesten oli lähdettävä. Vanhan miehen poikaakin tultiin värväämään, mutta katkenneen jalkansa vuoksi tämä sai jäädä kotiin. Kateelliset naapurit olivat sitä mieltä, että mies oli todella onnekas. "Ehkä", hän vain sanoi."


Tuo oivaltava tarina siitä, miten kaikki virtaa, on käsittääkseni alun perin tullut tunnetuksia Lin Jutangin Maallinen Onni -kirjassa, mutta sen toisintoja on kerrottu mm. Villi Pohjola -tv-sarjassa.

Syy sen vapaasanaiseen siteeraamiseen tässä on seuraava:

Tampereella konferenssijärjestelyiden tohinassa onnistuin jättämään sormeni raskaan pöydän ja seinän väliin. Sormi säilyi, mutta vihkisormukseni meni rikki; Satuin ohimennen vain vilkaisemaan, oliko siihen tullut naarmuja, ja huomasin, että timantti oli poissa! Sen istutuksen kanta oli hajonnut! Konttasin lattiaa, ja timantti löytyi! Vein sormuksen heti korjaajalle, ja sain sen uutta ehompana takaisin. Sarja onnia ja onnettomuuksia, ja vielä kykenin tarinan miehen tavoin sanomaan: "Ehkä."

Juuri nyt, kaksi viikkoa tapahtuneen jälkeen se on vaikeaa:
Tänään, kaupungilla ollessani timantti nimittäin putosi ja myös hävisi sen sileän tien.

Noh, toki se oli varsin mitätön ja suhteellisen halpa timantti. Mutta se oli osa vihkisormusta ja siksi kai sen katominen nyppii, symboliarvon vuoksi.

Ja kuitenkin, minä olen terveenä. Minun rakkaani ovat kaikki kunnossa ja voivat hyvin. Miksi minä suren pientä tiivistä hiilikimpaletta?

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Käärmeitä ja Tikapuita

On vanha lautapeli nimeltä Käärmeitä ja Tikapuita . Pelin juuret ulottuvat Intiaan 1500-luvulle, vaikka se onkin meille tunnetussa muodossa kiertänyt Brittein saarten kautta. Pelilauta on suht' helppo tehdä itse, ja siksi sellaisen tuohon piirtelin. Pelin ajatuksena on edetä noppien osoittaman lukumäärän verran ruudukko läpi aloittaen ensimmäiseksi merkitystä ruudusta alalaidassa. Mikäli pelaaja tulee ruutuun, jossa on tikkaiden alapää, saa hän kiivetä tikkaat siihen ruutuun jossa tikkaiden huippu on, ilman ylimääräisiä nopan heittoja. Ruutuun, jossa on käärmeen pää joutuessaan pelaaja sen sijaan liukuu käärmeen selkää pitkin siihen ruutuun, jossa käärmeen häntäpää on. Peli on minusta hieno metafora elämän prosesseista. Välillä tulee yllättäviä takapakkeja, ja hetken päästä vastassa saattaa olla harppauksia eteenpäin. Se kaikki kuuluu asiaan.

Jälkiä

Turun Tuomiokirkossa, Pormestarin kuorin lattiassa, on näkyvissä kissan tassun jättämiä jälkiä. Kissa on ollut vainaa jo pitempäänkin, mutta eläissään se oli onnistunut juoksemaan vielä märkien tiilien yli ja niin painamaan kädenjälkensä osaksi 700-vuotiasta kansallispyhättöä. Tarkoittamattaan. Fossiililöytöjen yhteydessä meillä on vieläkin vanhempia käpäliä, tassuja, raatelujalkoja ja kavioita kivettyneeseen maa-ainekseen painautuneena, kuten myös painokuvia vanhoista kasveista tai muinaisista otuksista. Myös me jätämme jälkiä. Jälkiä planeettaamme, jonka jälkipolvillemme jätämme, mutta myös jälkiä toisiimme. Tarkoittaen ja tarkoittamattamme. Näin paastoajan alkaessa haluaisin katsella sitä, minkälaisia jälkiä minä jätän. Minkälaiset haluaisin jättää? Kissankäpälät kirkon kuoriin?

"Avaruus, tuo käymättömistä korpimaista viho viimeinen"

Uusimmassa Ursan Tähdet ja Avaruus -lehdessä on mielenkiintoisten tiedeartikkeleiden ohessa tieteenhistoroitsija Osmo Pelkosen artikkeli mustista aukoista fiktiossa ennen mustia aukkoja, toisin sanoen artikkeli tieteiskirjallisuudesta nykytieteen löydöksiä edeltävältä ajalta. Itsekin yllätyin siitä, kuinka varhan avaruuden muukalaisia onkaan fiktiossa esiintynyt. Pelkonen mainitsee mm. Voltairen vuonna 1752 ilmestyneen teoksen Micromegas , jossa kaksi avaruusmatkustajaa saapuu Perämerelle vuoden 1737 tietämillä ja tapaa Lappia tutkineen Maupertuis'n. Tutkimusretkeilijät maasta ja maan ulkopuolelta käyvät filosofisen keskustelun, jonka lopuksi avaruuden muukalaiset antavat Maupertuis'lle maailmankaikkeuden arvoituksen selittävän kirjan. Kirjan sivut osoittautuvat tyhjiksi. Ehkäpä tehtävämämme on itse täyttää kirjan sivut tekstillä, pohtia isoja kysymyksiä ja antaa merkityksiä asioille? Ja myöntää, ettemme koskaan voi tietää kaikkea.