Aikanaan 90-luvun alkupuolella luin Tähtivaeltaja-lehteä Kuopion kirjaston lukusalissa. Syynä oli (sci-fi-harrastuksen ohessa) se, että lehti kertoi aina välillä jotain myös uudesta maahan vähitellen rantautuvasta ilmiöstä nimeltä anime. Ja eräässä tällaisessa jutussa kerrottiin myös siitä, miten sensuurilla oli ongelmia käsitellä piirroselokuvaa, mikä Suomessa nähtiin lähinnä lasten viihteenä.
Tuon ajan anime vilisi ihan yhtä paljon väkivaltaa ja paljasta pintaa kuin nykyinenkin. Suomessa leffoja siis leikeltiin. Amerikassa ratkaisu oli mielenkiintoisempi: eräs ruutukaappaus sensuroidusta ja sensuroimattomasta versiosta osoitti minulle muistiinjäävällä tavalla tämän: sensuroimattomassa ruudussa oli paljasrintainen nainen veriroiskeita ihollaan. Sensuroidussa versiossa veren määrää oli lisätty niin, että sillä saatiin naisen rinnat peitettyä.
En ymmärtänyt sitä silloin, enkä ymmärrä sitä nytkään. Sama väkivallan hyväksyvä vaiva on edelleen jenkkien taakkana: eräässä tuoreessa supersankarisarjakuvassa kiroilu on korvattu pääkalloila ja muilla sarjakuvan konventionaalisilla kiroilusymboleilla, mutta ihmisiä saa silti räjäytellä hyvin graafisella tavalla kappaleiksi. Mille ikäryhmälle tämä on suunnattu?
Sama väkivallan vaiva tuntuu paljon piilevämmässä muodossaan elävän meilläkin, kirkossa. Heti kun keskustelu kääntyy seksuaalisuuteen, siihen mitä ihmisillä on navan alla ja kenestä kukakin "tykkää silleen", on keskustelijoilla kirjoittamaton lupa henkiseen väkivaltaan ja omien ennakkokäsitysten peittämiseen uskonnolliselta näyttävään kieleen.
En sitä ymmärrä, enkä sitä hyväksy. Uskossa on kyse jostakin muusta.
Tuon ajan anime vilisi ihan yhtä paljon väkivaltaa ja paljasta pintaa kuin nykyinenkin. Suomessa leffoja siis leikeltiin. Amerikassa ratkaisu oli mielenkiintoisempi: eräs ruutukaappaus sensuroidusta ja sensuroimattomasta versiosta osoitti minulle muistiinjäävällä tavalla tämän: sensuroimattomassa ruudussa oli paljasrintainen nainen veriroiskeita ihollaan. Sensuroidussa versiossa veren määrää oli lisätty niin, että sillä saatiin naisen rinnat peitettyä.
En ymmärtänyt sitä silloin, enkä ymmärrä sitä nytkään. Sama väkivallan hyväksyvä vaiva on edelleen jenkkien taakkana: eräässä tuoreessa supersankarisarjakuvassa kiroilu on korvattu pääkalloila ja muilla sarjakuvan konventionaalisilla kiroilusymboleilla, mutta ihmisiä saa silti räjäytellä hyvin graafisella tavalla kappaleiksi. Mille ikäryhmälle tämä on suunnattu?
Sama väkivallan vaiva tuntuu paljon piilevämmässä muodossaan elävän meilläkin, kirkossa. Heti kun keskustelu kääntyy seksuaalisuuteen, siihen mitä ihmisillä on navan alla ja kenestä kukakin "tykkää silleen", on keskustelijoilla kirjoittamaton lupa henkiseen väkivaltaan ja omien ennakkokäsitysten peittämiseen uskonnolliselta näyttävään kieleen.
En sitä ymmärrä, enkä sitä hyväksy. Uskossa on kyse jostakin muusta.
Kommentit