Siirry pääsisältöön

Minä muistan

Muistan, kun sateliittikanavat tekivät tulonsa ja minulle avautui aivan uusi maailma täynnä piirrossarjoja, musiikkia, vanhoja tv-ohjelmia vuosien takaa. Onneksi olin juuri aloittanut kolmannen luokan ja englannin opettelun.

Muistan kun ensimmäiset kotitietokoneet saapuivat. Kävin kavereiden kanssa ihmettelemessä niitä kirjastolla. Kohta kodeissa oli jo kuusneloset kasettiasemineen. Sen jälkeen kehityksen tahti tuntuu hurjalle. Kasettien jälkeen tulivat lerput, korput ja cd-romit, lopulta tikut. Prosessoritehot kiisivät eteenpäin. Itsekirjoitetuista komentoriveistä siirryttiin peruskäyttäjää helpottaviin klikkaus-järjestelmiin. (Löysin Applen vasta kypsällä aikuisiällä.)

Muistan kun lähdin opiskelemaan. Kurssikaverilla oli kännykkä, se tuntui epätodelliselle. Vuoden päästä oli minullakin tiiliskiven kokoinen kapula. Siihen vastaaminen nolotti hieman. Ei sen jäykän ulkoasun vuoksi, vaan siksi, että kaikki tuijottivat kateellisina.

Moni lapsuuden ajan tieteiskirjallisuudesta ja -elokuvista tuttu asia on arkipäiväistynyt tyystin, vain ne rakettireput ja lentävät autot puuttuvat. Mutta tekniikan myötä on tullut myös aivan uudenlainen kiire ja tavoitettavuus ja kaikkialla-mutta-ei-missään-läsnäolo. Sitä ei tieteiselokuvissa osattu kertoa.

Avaruudessakin oli aikaa ihmetellä ja olla ja tutkia.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Käärmeitä ja Tikapuita

On vanha lautapeli nimeltä Käärmeitä ja Tikapuita . Pelin juuret ulottuvat Intiaan 1500-luvulle, vaikka se onkin meille tunnetussa muodossa kiertänyt Brittein saarten kautta. Pelilauta on suht' helppo tehdä itse, ja siksi sellaisen tuohon piirtelin. Pelin ajatuksena on edetä noppien osoittaman lukumäärän verran ruudukko läpi aloittaen ensimmäiseksi merkitystä ruudusta alalaidassa. Mikäli pelaaja tulee ruutuun, jossa on tikkaiden alapää, saa hän kiivetä tikkaat siihen ruutuun jossa tikkaiden huippu on, ilman ylimääräisiä nopan heittoja. Ruutuun, jossa on käärmeen pää joutuessaan pelaaja sen sijaan liukuu käärmeen selkää pitkin siihen ruutuun, jossa käärmeen häntäpää on. Peli on minusta hieno metafora elämän prosesseista. Välillä tulee yllättäviä takapakkeja, ja hetken päästä vastassa saattaa olla harppauksia eteenpäin. Se kaikki kuuluu asiaan.

Jälkiä

Turun Tuomiokirkossa, Pormestarin kuorin lattiassa, on näkyvissä kissan tassun jättämiä jälkiä. Kissa on ollut vainaa jo pitempäänkin, mutta eläissään se oli onnistunut juoksemaan vielä märkien tiilien yli ja niin painamaan kädenjälkensä osaksi 700-vuotiasta kansallispyhättöä. Tarkoittamattaan. Fossiililöytöjen yhteydessä meillä on vieläkin vanhempia käpäliä, tassuja, raatelujalkoja ja kavioita kivettyneeseen maa-ainekseen painautuneena, kuten myös painokuvia vanhoista kasveista tai muinaisista otuksista. Myös me jätämme jälkiä. Jälkiä planeettaamme, jonka jälkipolvillemme jätämme, mutta myös jälkiä toisiimme. Tarkoittaen ja tarkoittamattamme. Näin paastoajan alkaessa haluaisin katsella sitä, minkälaisia jälkiä minä jätän. Minkälaiset haluaisin jättää? Kissankäpälät kirkon kuoriin?

Eikö nukuta? Vinkkejä nukahtamiseen

Kesä on takana, työt ja koulut alkavat. Loman aikana tuli ehkä opeteltua toisenlainen päivärytmi. Ehkä myös kaikki syksyn aloittamiseen liittyvät stressaa, ja vaikuttaa nukkumiseenkin? Tässä videossa muutama vinkkini siihen, miten ainakin itse saan paremmin itseni nukahtamaan.