Siirry pääsisältöön

Keskus

Nyt löydetty Marokkoon pudonnut pala Mars-planeettaa palautti vahingossa mieleen syksyllä lukemani Richard Morganin Takeshi Kovacs -trilogian. Noissa tieteiskirjoissa Marsista (ja muualtakin maailmankaikkeudesta) on löydetty muinaisen sivilisaation raunioita. Niitä tutkineet arkeologit ovat tehneet johtopäätöksen, että kukin näistä sivilisaation pesäkkeistä piti itseään koko sivilisaation keskuksena, napana, jonka ympärillä kaikki pyörii. Siksi minkään todellisen sivilisaatiokeskuksen tai alkukodin löytymistä ei pidetty todennäköisenä.

Fiktiivinen kuva ei ole mitenkään yllättävä, samaa kun on nähtävissä ihan meissä ihmisissä. Kautta aikojen kartoissa oma kulttuuripiiri on kuvattu maailman keskuksena minkä ulkopuolella on "muukalaisten" vyöhyke. (Historiaa lukeneet tietävät hyvin, että maapallon pituuspiirien numeroinneista päästiin sopuun vasta 1884. Sitä ennen kukin mahtimaa laittoi nollapiirin oman kaupunkinsa kautta kulkevaksi.)

Entä me ihmisyksilöt? Taitaa olla luontaista, että taas havaintojen keskuksena olen minä ja minun elämänpiirini. Luontaista ehkä, mutta hyvettä asiasta ei pidä tehdä. Pikemminkin päinvastoin.

Tosiasiallisesti minä en ole maailman napa. Minä elän aina verkossa, yhdessä toisten ihmisten kanssa. Ihmisten, joiden elämään vaikutan ja jotka vaikuttavat minuun. Jotka tukevat minua ja joille minä voin olla tukena. Keskiössä en ole minä, vaan me. Kaikki me.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Käärmeitä ja Tikapuita

On vanha lautapeli nimeltä Käärmeitä ja Tikapuita . Pelin juuret ulottuvat Intiaan 1500-luvulle, vaikka se onkin meille tunnetussa muodossa kiertänyt Brittein saarten kautta. Pelilauta on suht' helppo tehdä itse, ja siksi sellaisen tuohon piirtelin. Pelin ajatuksena on edetä noppien osoittaman lukumäärän verran ruudukko läpi aloittaen ensimmäiseksi merkitystä ruudusta alalaidassa. Mikäli pelaaja tulee ruutuun, jossa on tikkaiden alapää, saa hän kiivetä tikkaat siihen ruutuun jossa tikkaiden huippu on, ilman ylimääräisiä nopan heittoja. Ruutuun, jossa on käärmeen pää joutuessaan pelaaja sen sijaan liukuu käärmeen selkää pitkin siihen ruutuun, jossa käärmeen häntäpää on. Peli on minusta hieno metafora elämän prosesseista. Välillä tulee yllättäviä takapakkeja, ja hetken päästä vastassa saattaa olla harppauksia eteenpäin. Se kaikki kuuluu asiaan.

Syksy

 Kun palasin töihin elokuussa, aloin toivottaa ihmisille hyvää syksyä. Siksi, koska minulla syyskausi alkanut ja kesä loppunut sitä mukaa kun loma oli takana. Ja siksi, että syksy ei ole minulle negatiivinen asia. Syksy on minulle pimeneviä iltoja, jolloin tähdet palaavat taas kunnolla näkyviin. Syksy on minulle suurikokoisten hämähäkkien parasta bongailuaikaa. Varsinkin ristekkejä on paljon liikkeellä. Syksy on puiden väriloistoa. Syksyn värit puiden lehdissä on syksyä. Tyhjät oksat kuuluvat talveen. Syksy on viljapuimurit pelloilla. Kurkiauran lähtö. Herkulliset ruokasienet. Syksy on uusia ihmisiä, sillä henkilössä on tapahtunut vaihtuvuutta ja uudet opiskelijat ovat oppilaitoksissa. Syksy on paluuta tuttuun arkeen. Hyvään arkeen, joka kannattelee muutostenkin keskellä.

Eteenpäin

Katselin Walking Dead: Dary Dixon -sarjaa. Eihän se alkuperäisen sarjan veroinen ole, jännitys hahmon tulevaisuudesta on poissa koska sarja kantaa päähenkilön nimeä. Mutta jotain siinä kuitenkin minusta oli hienoa. Ja se oli se, miten tämäkin sarja puhui samasta mistä alkuperäinenkin. Siitä, miten kauhean katastrofin keskellä ihmiset kuitenkin tukevat toisiaan ja rakentavat yhdessä tulevaisuutta. Ja noiden ajatusten siivittämänä aion lähteä itsekin taas tähän päivään. Haluan uskoa parempaan tulevaisuuteen j a rakentaa sitä omilla valinnoillani. Tänäänkin.  Ja huomenna. Kunnes askele askeleelta olemme perillä