Siirry pääsisältöön

Hiljainen viikko

Monen mielestä Jeesuksen yksinäisin hetki on ristillä kun hän huutaa: "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?" Siinähän Vapahtaja käy läpi uskon kriisiä, samaa mikä epätoivon aikana meissä ihmisissä nostaa päätään.

Itse kuitenkin pidän kovin yksinäisenä myös hetkeä Getsemanen puutarhassa, minne Jeesus vetäytyy opetuslastensa kanssa pääsiäisaterian jälkeen. Tiedossa on, että kohta häntä tullaan pidättämään - Juudas on jo johdattamassa sotilaita paikalle. Jeesus tarvitsee tukea, mutta opetuslapset torkkuvat kaikki.

Sanotaan, että meille jokaiselle annetaan ristejä kannettavaksi. Omien ristiensä alle musertuvan on kuitenkin hyvä huomata, ettei Vapahtajakaan jaksa kantaa taakkaansa yksin Golgatalle saakka. Kantoavuksi värvätään ohikulkija. Toinen ihminen.

Risti voisi olla tappio, ruma loppu lähimmäisenrakkauden julistajalle, osoitus siitä miten julma maailma on. Tätä viimeistä se kai onkin. Mutta se on kuitenkin kummallisesti myös voitto, ilmoitus Jumalan rakkaudesta joka on valmis kuolemaankin ihmisen puolesta. Kulkemaan vierellä, asettumaan toisen sijalle. Osoitus siitä, että on olemassa Hyvä, joka on maailman pahuutta suurempi.

Eikä risti edes ole loppu, ei pääsiäisen eikä muutenkaan. Lopussa on hauta jossa ei ole ketään. Jeesus on ylösnoussut, kuolema ja pahuus on voitettu.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Käärmeitä ja Tikapuita

On vanha lautapeli nimeltä Käärmeitä ja Tikapuita . Pelin juuret ulottuvat Intiaan 1500-luvulle, vaikka se onkin meille tunnetussa muodossa kiertänyt Brittein saarten kautta. Pelilauta on suht' helppo tehdä itse, ja siksi sellaisen tuohon piirtelin. Pelin ajatuksena on edetä noppien osoittaman lukumäärän verran ruudukko läpi aloittaen ensimmäiseksi merkitystä ruudusta alalaidassa. Mikäli pelaaja tulee ruutuun, jossa on tikkaiden alapää, saa hän kiivetä tikkaat siihen ruutuun jossa tikkaiden huippu on, ilman ylimääräisiä nopan heittoja. Ruutuun, jossa on käärmeen pää joutuessaan pelaaja sen sijaan liukuu käärmeen selkää pitkin siihen ruutuun, jossa käärmeen häntäpää on. Peli on minusta hieno metafora elämän prosesseista. Välillä tulee yllättäviä takapakkeja, ja hetken päästä vastassa saattaa olla harppauksia eteenpäin. Se kaikki kuuluu asiaan.

Jälkiä

Turun Tuomiokirkossa, Pormestarin kuorin lattiassa, on näkyvissä kissan tassun jättämiä jälkiä. Kissa on ollut vainaa jo pitempäänkin, mutta eläissään se oli onnistunut juoksemaan vielä märkien tiilien yli ja niin painamaan kädenjälkensä osaksi 700-vuotiasta kansallispyhättöä. Tarkoittamattaan. Fossiililöytöjen yhteydessä meillä on vieläkin vanhempia käpäliä, tassuja, raatelujalkoja ja kavioita kivettyneeseen maa-ainekseen painautuneena, kuten myös painokuvia vanhoista kasveista tai muinaisista otuksista. Myös me jätämme jälkiä. Jälkiä planeettaamme, jonka jälkipolvillemme jätämme, mutta myös jälkiä toisiimme. Tarkoittaen ja tarkoittamattamme. Näin paastoajan alkaessa haluaisin katsella sitä, minkälaisia jälkiä minä jätän. Minkälaiset haluaisin jättää? Kissankäpälät kirkon kuoriin?