Siirry pääsisältöön

Malli

Tuomiosunnuntai päättää kirkkovuoden ja muistuttaa tilinteosta. Tuomiosunnuntaita seuraava, kirkkovuoden aloittava adventtiaika puolestaan on (pikkujouluajasta huolimatta) kirkossa paaston aikaa. Ihmisiä kutsutaan valmistautumaan joulun Mestarin saapumiseen omaa elämää pohtimalla, hiljentymällä, parannuksenteolla.


Mitä on olla nykyajan kristitty? Kompuroida omien virheidensä kanssa, oman epätäydellisyytensä kanssa, oman uskonsa kanssa?


Ei kovin erilaista männävuosiinkaan nähden: Jo Raamatun henkilöt epäonnistuvat pitkin matkaa siinä minkä Jumala heille antaa kutsuksi - katso vaikka Joonan kirjaa. Jeesuksen opetuslapset töppäävät pahasti: Tämän tästä heiltä menee ohi se mitä Jeesus sanoo. Kirkon kivijalka, Pietari, pelkää, Pietari kieltää tuntevansa Jeesuksen. Tuomas taas ei saa uskottua vaikka Ylösnoussut seisoo silmien edessä. Oman uskonsa kanssa kamppailevia ovat myös niin Job kuin Saarnaajakin jo Vanhan Testamentin puolella.


Sitä se on ollut Kristuksen seuraaminen ja Jumalan lapseus aina. Epätäydellistä, sillä ihminen on epätäydellinen. Silti se riittää, sillä tie ei ole pelkästään omassa varassa.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Käärmeitä ja Tikapuita

On vanha lautapeli nimeltä Käärmeitä ja Tikapuita . Pelin juuret ulottuvat Intiaan 1500-luvulle, vaikka se onkin meille tunnetussa muodossa kiertänyt Brittein saarten kautta. Pelilauta on suht' helppo tehdä itse, ja siksi sellaisen tuohon piirtelin. Pelin ajatuksena on edetä noppien osoittaman lukumäärän verran ruudukko läpi aloittaen ensimmäiseksi merkitystä ruudusta alalaidassa. Mikäli pelaaja tulee ruutuun, jossa on tikkaiden alapää, saa hän kiivetä tikkaat siihen ruutuun jossa tikkaiden huippu on, ilman ylimääräisiä nopan heittoja. Ruutuun, jossa on käärmeen pää joutuessaan pelaaja sen sijaan liukuu käärmeen selkää pitkin siihen ruutuun, jossa käärmeen häntäpää on. Peli on minusta hieno metafora elämän prosesseista. Välillä tulee yllättäviä takapakkeja, ja hetken päästä vastassa saattaa olla harppauksia eteenpäin. Se kaikki kuuluu asiaan.

Jälkiä

Turun Tuomiokirkossa, Pormestarin kuorin lattiassa, on näkyvissä kissan tassun jättämiä jälkiä. Kissa on ollut vainaa jo pitempäänkin, mutta eläissään se oli onnistunut juoksemaan vielä märkien tiilien yli ja niin painamaan kädenjälkensä osaksi 700-vuotiasta kansallispyhättöä. Tarkoittamattaan. Fossiililöytöjen yhteydessä meillä on vieläkin vanhempia käpäliä, tassuja, raatelujalkoja ja kavioita kivettyneeseen maa-ainekseen painautuneena, kuten myös painokuvia vanhoista kasveista tai muinaisista otuksista. Myös me jätämme jälkiä. Jälkiä planeettaamme, jonka jälkipolvillemme jätämme, mutta myös jälkiä toisiimme. Tarkoittaen ja tarkoittamattamme. Näin paastoajan alkaessa haluaisin katsella sitä, minkälaisia jälkiä minä jätän. Minkälaiset haluaisin jättää? Kissankäpälät kirkon kuoriin?