Siirry pääsisältöön

Joulu 2019


Löydät seimen. Karjasuojan 2000 vuotta sitten. Vallassa ovat roomalaiset, ajan suurmahti. Käsky on ollut osallistua kansan tilastointiin ja liikkeelle on ollut pakko lähteä. Matka on ollut hankala viimeisillään raskaana olleelle Marialle ja Joosefille, eikä synnytys karjasuojassakaan ole ollut se mitä lapsen maailmantulolta oli toivottu. Kuitenkin etukäteen kuultu sanoma siitä, että tässä lapsessa on jotain suurta on auttanut jaksamaan.

Löydät paimenet kedolla, oman aikansa halpatyövoimaa tekemässä työtä jota muut eivät halua. Töissä pitää olla kellon ympäri. Löydät heidät hämillään, ensin enkeli-ilmestyksen vuoksi, sitten karjasuojaa etsimässä ja viimein lasta katselemassa. Löydät Marian ja Joosefin vähintäänkin yhtä hämillään tästä huomiosta ja paimenten enkelikertomuksesta.

Löydät lapsen. Ihan tavallisen näköisen lapsen, pojan. Hän ei osaa puhua, vaan nukkuu tai itkee kaiken ihmispaljouden hälinän takia. Häntä pitää välillä rauhoitella ja ruokkia. Ei hän tiedä mistään mitä ympärillä tapahtuu, vaan on kaikessa Marian ja Joosefin varassa. Ihmisvanhempien, jotka itsekin ovat vähän hämillään siitä, miten uuden perheenjäsenen kanssa ollaan. Tuo lapsi on Jumala, tuo karjasuoja se paikka, jossa Jumala on. Jumala, rakkaus jalkautuneena tähän maailmaan meitä varten. Rakkaus jalkautuneena ihmisten mieliin ja sydämiin, joka antaa elämälle suunna ja toivon kuoleman rajan ylikin. Hän - tuo lapsi - on kaikki, edelleen.


Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Käärmeitä ja Tikapuita

On vanha lautapeli nimeltä Käärmeitä ja Tikapuita . Pelin juuret ulottuvat Intiaan 1500-luvulle, vaikka se onkin meille tunnetussa muodossa kiertänyt Brittein saarten kautta. Pelilauta on suht' helppo tehdä itse, ja siksi sellaisen tuohon piirtelin. Pelin ajatuksena on edetä noppien osoittaman lukumäärän verran ruudukko läpi aloittaen ensimmäiseksi merkitystä ruudusta alalaidassa. Mikäli pelaaja tulee ruutuun, jossa on tikkaiden alapää, saa hän kiivetä tikkaat siihen ruutuun jossa tikkaiden huippu on, ilman ylimääräisiä nopan heittoja. Ruutuun, jossa on käärmeen pää joutuessaan pelaaja sen sijaan liukuu käärmeen selkää pitkin siihen ruutuun, jossa käärmeen häntäpää on. Peli on minusta hieno metafora elämän prosesseista. Välillä tulee yllättäviä takapakkeja, ja hetken päästä vastassa saattaa olla harppauksia eteenpäin. Se kaikki kuuluu asiaan.
3 kommenttia
Lue lisää

Jälkiä

Turun Tuomiokirkossa, Pormestarin kuorin lattiassa, on näkyvissä kissan tassun jättämiä jälkiä. Kissa on ollut vainaa jo pitempäänkin, mutta eläissään se oli onnistunut juoksemaan vielä märkien tiilien yli ja niin painamaan kädenjälkensä osaksi 700-vuotiasta kansallispyhättöä. Tarkoittamattaan. Fossiililöytöjen yhteydessä meillä on vieläkin vanhempia käpäliä, tassuja, raatelujalkoja ja kavioita kivettyneeseen maa-ainekseen painautuneena, kuten myös painokuvia vanhoista kasveista tai muinaisista otuksista. Myös me jätämme jälkiä. Jälkiä planeettaamme, jonka jälkipolvillemme jätämme, mutta myös jälkiä toisiimme. Tarkoittaen ja tarkoittamattamme. Näin paastoajan alkaessa haluaisin katsella sitä, minkälaisia jälkiä minä jätän. Minkälaiset haluaisin jättää? Kissankäpälät kirkon kuoriin?
Lähetä kommentti
Lue lisää

"Avaruus, tuo käymättömistä korpimaista viho viimeinen"

Uusimmassa Ursan Tähdet ja Avaruus -lehdessä on mielenkiintoisten tiedeartikkeleiden ohessa tieteenhistoroitsija Osmo Pelkosen artikkeli mustista aukoista fiktiossa ennen mustia aukkoja, toisin sanoen artikkeli tieteiskirjallisuudesta nykytieteen löydöksiä edeltävältä ajalta. Itsekin yllätyin siitä, kuinka varhan avaruuden muukalaisia onkaan fiktiossa esiintynyt. Pelkonen mainitsee mm. Voltairen vuonna 1752 ilmestyneen teoksen Micromegas , jossa kaksi avaruusmatkustajaa saapuu Perämerelle vuoden 1737 tietämillä ja tapaa Lappia tutkineen Maupertuis'n. Tutkimusretkeilijät maasta ja maan ulkopuolelta käyvät filosofisen keskustelun, jonka lopuksi avaruuden muukalaiset antavat Maupertuis'lle maailmankaikkeuden arvoituksen selittävän kirjan. Kirjan sivut osoittautuvat tyhjiksi. Ehkäpä tehtävämämme on itse täyttää kirjan sivut tekstillä, pohtia isoja kysymyksiä ja antaa merkityksiä asioille? Ja myöntää, ettemme koskaan voi tietää kaikkea.
Lähetä kommentti
Lue lisää