Olen kiinnittänyt huomiota siihen, että kun minulta kysytään mitä minulle kuuluu, on vastaukseni kovin usein jokseenkin sama:"No, on kiireistä!" Nytkin, kun taas käytävällä ihmisen kohtasin. En ennätä pysähtyä pitkäksi aikaa, kun pitäisi jo olla toisaalla.
Onneksi pysähdyin pohtimaan sitä.
Pohtimaan sitä, mitä vastauksella viestin.
Kiire tuntuu olevan, mutta tiedän, että oikeasti kiire ja kiireen tuntu ovat eri asioita. Onko kiire(en tuntu) siis sitä, että yritän tehdä enemmän mitä ennätän? Silloin kyse on puhtaasti aikataulutusongelmasta.
Viestinkö kiireellä sitä, että kyllähän tässä töitä koko ajan paiskitaan? Että "otsisi hiessä pitää sinun syömän leipäsi"?
Vai viestinkö - ihan huomaamattani - sitä, että juuri nyt minulla ei ole aikaa sinulle, kun on asiaa ja tekemistä jo päivä täynnä? Annan aikani jollekin muulle.
Tätä viimeksimainittua en haluaisi koskaan viestiä. Mutta pelkään, että nimenomaan sen viestin olen tullut välillä antaneeksi. Olen nyt taas hetken vakuuttuneempi siitä, että vähempi voi olla enemmän ja parempaa. Ja olen vakuuttuneempi siitä, että päivissä on oltava liukuma-aikaa, sillä aina arjessa tapahtuu yllättäviä kohtaamisia ja niihin on tärkeä pysähtyä.
Pysähtyminen on tärkeää, ei juokseminen paikasta toiseen.
Kommentit