Siirry pääsisältöön

Kiireellä / kiireettä

Olen kiinnittänyt huomiota siihen, että kun minulta kysytään mitä minulle kuuluu, on vastaukseni kovin usein jokseenkin sama:"No, on kiireistä!" Nytkin, kun taas käytävällä ihmisen kohtasin. En ennätä pysähtyä pitkäksi aikaa, kun pitäisi jo olla toisaalla.

Onneksi pysähdyin pohtimaan sitä.

Pohtimaan sitä, mitä vastauksella viestin.

Kiire tuntuu olevan, mutta tiedän, että oikeasti kiire ja kiireen tuntu ovat eri asioita. Onko kiire(en tuntu) siis sitä, että yritän tehdä enemmän mitä ennätän? Silloin kyse on puhtaasti aikataulutusongelmasta.

Viestinkö kiireellä sitä, että kyllähän tässä töitä koko ajan paiskitaan? Että "otsisi hiessä pitää sinun syömän leipäsi"?

Vai viestinkö - ihan huomaamattani - sitä, että juuri nyt minulla ei ole aikaa sinulle, kun on asiaa ja tekemistä jo päivä täynnä? Annan aikani jollekin muulle.

Tätä viimeksimainittua en haluaisi koskaan viestiä. Mutta pelkään, että nimenomaan sen viestin olen tullut välillä antaneeksi. Olen nyt taas hetken vakuuttuneempi siitä, että vähempi voi olla enemmän ja parempaa. Ja olen vakuuttuneempi siitä, että päivissä on oltava liukuma-aikaa, sillä aina arjessa tapahtuu yllättäviä kohtaamisia ja niihin on tärkeä pysähtyä.

Pysähtyminen on tärkeää, ei juokseminen paikasta toiseen.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Käärmeitä ja Tikapuita

On vanha lautapeli nimeltä Käärmeitä ja Tikapuita . Pelin juuret ulottuvat Intiaan 1500-luvulle, vaikka se onkin meille tunnetussa muodossa kiertänyt Brittein saarten kautta. Pelilauta on suht' helppo tehdä itse, ja siksi sellaisen tuohon piirtelin. Pelin ajatuksena on edetä noppien osoittaman lukumäärän verran ruudukko läpi aloittaen ensimmäiseksi merkitystä ruudusta alalaidassa. Mikäli pelaaja tulee ruutuun, jossa on tikkaiden alapää, saa hän kiivetä tikkaat siihen ruutuun jossa tikkaiden huippu on, ilman ylimääräisiä nopan heittoja. Ruutuun, jossa on käärmeen pää joutuessaan pelaaja sen sijaan liukuu käärmeen selkää pitkin siihen ruutuun, jossa käärmeen häntäpää on. Peli on minusta hieno metafora elämän prosesseista. Välillä tulee yllättäviä takapakkeja, ja hetken päästä vastassa saattaa olla harppauksia eteenpäin. Se kaikki kuuluu asiaan.

Jälkiä

Turun Tuomiokirkossa, Pormestarin kuorin lattiassa, on näkyvissä kissan tassun jättämiä jälkiä. Kissa on ollut vainaa jo pitempäänkin, mutta eläissään se oli onnistunut juoksemaan vielä märkien tiilien yli ja niin painamaan kädenjälkensä osaksi 700-vuotiasta kansallispyhättöä. Tarkoittamattaan. Fossiililöytöjen yhteydessä meillä on vieläkin vanhempia käpäliä, tassuja, raatelujalkoja ja kavioita kivettyneeseen maa-ainekseen painautuneena, kuten myös painokuvia vanhoista kasveista tai muinaisista otuksista. Myös me jätämme jälkiä. Jälkiä planeettaamme, jonka jälkipolvillemme jätämme, mutta myös jälkiä toisiimme. Tarkoittaen ja tarkoittamattamme. Näin paastoajan alkaessa haluaisin katsella sitä, minkälaisia jälkiä minä jätän. Minkälaiset haluaisin jättää? Kissankäpälät kirkon kuoriin?

"Avaruus, tuo käymättömistä korpimaista viho viimeinen"

Uusimmassa Ursan Tähdet ja Avaruus -lehdessä on mielenkiintoisten tiedeartikkeleiden ohessa tieteenhistoroitsija Osmo Pelkosen artikkeli mustista aukoista fiktiossa ennen mustia aukkoja, toisin sanoen artikkeli tieteiskirjallisuudesta nykytieteen löydöksiä edeltävältä ajalta. Itsekin yllätyin siitä, kuinka varhan avaruuden muukalaisia onkaan fiktiossa esiintynyt. Pelkonen mainitsee mm. Voltairen vuonna 1752 ilmestyneen teoksen Micromegas , jossa kaksi avaruusmatkustajaa saapuu Perämerelle vuoden 1737 tietämillä ja tapaa Lappia tutkineen Maupertuis'n. Tutkimusretkeilijät maasta ja maan ulkopuolelta käyvät filosofisen keskustelun, jonka lopuksi avaruuden muukalaiset antavat Maupertuis'lle maailmankaikkeuden arvoituksen selittävän kirjan. Kirjan sivut osoittautuvat tyhjiksi. Ehkäpä tehtävämämme on itse täyttää kirjan sivut tekstillä, pohtia isoja kysymyksiä ja antaa merkityksiä asioille? Ja myöntää, ettemme koskaan voi tietää kaikkea.