Vuosi on juossut nopeasti. Ollaan jo helmikuun puolivälin yli. Kirkkovuodessa pääsiäisen suurta juhlaa edeltävä paastokausi on alkanut.
Paastossa kyse ei ole luopumisesta, vaikka usein ihmiset jättävätkin jotain pois paaston ajaksi. Paastossa kyse on itsetuntemuksessa kasvamisesta. Siitä, että keskitytään havainnoimaan sitä, mikä omaa elämää hallitsee (ehkä liikaakin), ja tehdään tilaa muulle, niille tärkeille.
Se tarkoittaa toisen ihmisen parempaa huomioimista. Se tarkoittaa tilaa itselle olla. Ja tilaa ehkä pohtia myös omaa suhdettaan tähän maailmaan ja sen Luojaan.
Näin ajattelin itse paastota, vaikken tuhkaristiä käynytkään kirkossa otsaani hakemassa
On vanha lautapeli nimeltä Käärmeitä ja Tikapuita . Pelin juuret ulottuvat Intiaan 1500-luvulle, vaikka se onkin meille tunnetussa muodossa kiertänyt Brittein saarten kautta. Pelilauta on suht' helppo tehdä itse, ja siksi sellaisen tuohon piirtelin. Pelin ajatuksena on edetä noppien osoittaman lukumäärän verran ruudukko läpi aloittaen ensimmäiseksi merkitystä ruudusta alalaidassa. Mikäli pelaaja tulee ruutuun, jossa on tikkaiden alapää, saa hän kiivetä tikkaat siihen ruutuun jossa tikkaiden huippu on, ilman ylimääräisiä nopan heittoja. Ruutuun, jossa on käärmeen pää joutuessaan pelaaja sen sijaan liukuu käärmeen selkää pitkin siihen ruutuun, jossa käärmeen häntäpää on. Peli on minusta hieno metafora elämän prosesseista. Välillä tulee yllättäviä takapakkeja, ja hetken päästä vastassa saattaa olla harppauksia eteenpäin. Se kaikki kuuluu asiaan.
Kommentit