Siirry pääsisältöön

kumma arki

Oppilaitospapin työ on - ettenkö sanoisi - monipuolista. Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymän ammattikoulu- ja ammattikorkeakoulujen oppilaitostyö olen minä. Se tarkoittaa sitä, että arjen pyörittäminen on aina sukkulointia eri tehtävien ja paikkojen välillä, oppilaitokset kun ovat hajallaan pitkin Turun aluetta. Tähän päivään mahtui yksityisrippikoulua, pari sielunhoitoa, etiikan kurssin loppukokeen tarkistaminen, oppilaitoksessa piipahtaminen sekä ensi viikon tutor-koulutuksen järjestelyä. Siinä ohessa sain sitten hoitaa myös mainontaa pääsiäisestä, sekä toimittaa opiskelijakalenteriin ilmoitukset ensi vuotta varten. Vastaanottoajoista kertovat julisteet jäivät jo huomiselle. Ehkä ne siinä pintakäsittelypuolella tuolia lakkaamisen ja työnohjauksen välissä vielä ennättää tekemään. Viime sunnuntaina kastoin pienokaisen, tuleva viikonloppu on onneksi vapaa.

Arki on siis milloin mitäkin, eikä aina voi edes aamulla tietää, mitä päivä kantaa eteen - kriisitilanteet kun eivät ilmoita itsestään etukäteen. Mutta saa ainakin olla mukana ihmisten elämässä, iloissa ja suruissa. Ja kun kuulee aina välillä jonkun sanovan:"Kiitos, että sain käydä juttelemassa, siitä oli apua", tietää miksi tätä työtä tekee.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Käärmeitä ja Tikapuita

On vanha lautapeli nimeltä Käärmeitä ja Tikapuita . Pelin juuret ulottuvat Intiaan 1500-luvulle, vaikka se onkin meille tunnetussa muodossa kiertänyt Brittein saarten kautta. Pelilauta on suht' helppo tehdä itse, ja siksi sellaisen tuohon piirtelin. Pelin ajatuksena on edetä noppien osoittaman lukumäärän verran ruudukko läpi aloittaen ensimmäiseksi merkitystä ruudusta alalaidassa. Mikäli pelaaja tulee ruutuun, jossa on tikkaiden alapää, saa hän kiivetä tikkaat siihen ruutuun jossa tikkaiden huippu on, ilman ylimääräisiä nopan heittoja. Ruutuun, jossa on käärmeen pää joutuessaan pelaaja sen sijaan liukuu käärmeen selkää pitkin siihen ruutuun, jossa käärmeen häntäpää on. Peli on minusta hieno metafora elämän prosesseista. Välillä tulee yllättäviä takapakkeja, ja hetken päästä vastassa saattaa olla harppauksia eteenpäin. Se kaikki kuuluu asiaan.

Jälkiä

Turun Tuomiokirkossa, Pormestarin kuorin lattiassa, on näkyvissä kissan tassun jättämiä jälkiä. Kissa on ollut vainaa jo pitempäänkin, mutta eläissään se oli onnistunut juoksemaan vielä märkien tiilien yli ja niin painamaan kädenjälkensä osaksi 700-vuotiasta kansallispyhättöä. Tarkoittamattaan. Fossiililöytöjen yhteydessä meillä on vieläkin vanhempia käpäliä, tassuja, raatelujalkoja ja kavioita kivettyneeseen maa-ainekseen painautuneena, kuten myös painokuvia vanhoista kasveista tai muinaisista otuksista. Myös me jätämme jälkiä. Jälkiä planeettaamme, jonka jälkipolvillemme jätämme, mutta myös jälkiä toisiimme. Tarkoittaen ja tarkoittamattamme. Näin paastoajan alkaessa haluaisin katsella sitä, minkälaisia jälkiä minä jätän. Minkälaiset haluaisin jättää? Kissankäpälät kirkon kuoriin?