Siirry pääsisältöön

Kotkia ja Variksia

Eräs William Blaken kynäilemistä sananlaskuista kuuluu: "the Eagle never lost so much time as when he submitted to learn from the crow." ("Kotka ei koskaan hukannut niin paljon aikaa kuin silloin, kun hän suostui Variksen oppilaaksi.")

Keskustellessa samaa levyä jankkaavan keskustelukumppanin kanssa tämä sitaatti voi tulla mieleen. Yksinpuhelu ei johda mihinkään, se ei ole vuorovaikutusta, sillä vuorovaikutuksessa sekä puhutaan että kuunnellaan, ollaan valmiita puolin ja toisin tarkastamaan omia lähtökohtia. Jankkaaminen (ja sen kuunteleminen) on ajanhukkaa.

Blake itse kuitenkin sijoitti sananlaskun nimenomaan the Marriage of Heaven and Hell -teoksen Helvetin sananlaskujen joukkoon. Miksi?

Ehkä siksi, että jo lähtökohdiltaan asetelmassa on ongelma: minä Kotka, sinä Varis. Minä olen oikeassa, minä olen jotain parempaa, sinulla ei ole mitään annettavaa minulle. Tästä lähtökohdasta käsin lienee väärin odottaakaan keskusteluyhteyden syntymistä.
Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Käärmeitä ja Tikapuita

On vanha lautapeli nimeltä Käärmeitä ja Tikapuita . Pelin juuret ulottuvat Intiaan 1500-luvulle, vaikka se onkin meille tunnetussa muodossa kiertänyt Brittein saarten kautta. Pelilauta on suht' helppo tehdä itse, ja siksi sellaisen tuohon piirtelin. Pelin ajatuksena on edetä noppien osoittaman lukumäärän verran ruudukko läpi aloittaen ensimmäiseksi merkitystä ruudusta alalaidassa. Mikäli pelaaja tulee ruutuun, jossa on tikkaiden alapää, saa hän kiivetä tikkaat siihen ruutuun jossa tikkaiden huippu on, ilman ylimääräisiä nopan heittoja. Ruutuun, jossa on käärmeen pää joutuessaan pelaaja sen sijaan liukuu käärmeen selkää pitkin siihen ruutuun, jossa käärmeen häntäpää on. Peli on minusta hieno metafora elämän prosesseista. Välillä tulee yllättäviä takapakkeja, ja hetken päästä vastassa saattaa olla harppauksia eteenpäin. Se kaikki kuuluu asiaan.
3 kommenttia
Lue lisää

Jälkiä

Turun Tuomiokirkossa, Pormestarin kuorin lattiassa, on näkyvissä kissan tassun jättämiä jälkiä. Kissa on ollut vainaa jo pitempäänkin, mutta eläissään se oli onnistunut juoksemaan vielä märkien tiilien yli ja niin painamaan kädenjälkensä osaksi 700-vuotiasta kansallispyhättöä. Tarkoittamattaan. Fossiililöytöjen yhteydessä meillä on vieläkin vanhempia käpäliä, tassuja, raatelujalkoja ja kavioita kivettyneeseen maa-ainekseen painautuneena, kuten myös painokuvia vanhoista kasveista tai muinaisista otuksista. Myös me jätämme jälkiä. Jälkiä planeettaamme, jonka jälkipolvillemme jätämme, mutta myös jälkiä toisiimme. Tarkoittaen ja tarkoittamattamme. Näin paastoajan alkaessa haluaisin katsella sitä, minkälaisia jälkiä minä jätän. Minkälaiset haluaisin jättää? Kissankäpälät kirkon kuoriin?
Lähetä kommentti
Lue lisää

Kun turhauttaa

 Tapanani on ollut jo tovin aloittaa joka päivä aamurukouksella, jossa annan itseni, olemiseni ja osaamiseni Jumalan käyttöön. Pidän siitä, sillä se auttaa minua aina pitkin päivää kiinnittämään huomioni kuhunkin hetkeen jossa olen. Se toimii hyvin varsinkin silloin, kun jokin asia ärsyttää, turhauttaa, stressaa. Silloin muistutan itseäni siitä, että tässäkin hetkessä - kaikesta huolimatta tai ehkä jopa kaikesta johtuen - Jumala on jollain tavalla mukana, läsnä. Ja silloin huomioni siirtyy siitä ärsyyntymisestä, turhautumisesta ja stressistä katsomaan sitä, mitä juuri tässä hetkessä tapahtuu. Mitä hyvää siitä löytyy tai mitä se voi tuottaa. Se voi olla jotain, mitä löydän siitä hetkestä, tai se voi olla jotain toimintaa, jonka hetki minussa aktivoi.
Lähetä kommentti
Lue lisää