Siirry pääsisältöön

Keitä ne on ne (super)sankarit?

Lapsuuteni supersankarit ovat nyt olleet jo hetken muodissa, elokuvia ilmestyy toisensa jälkeen. Supersankareissa ja pyhimyksissä on jotain samaa: Ne molemmat ovat ihmisyyden ideaaleja, molemmat edustavat jotain puolta meissä ihmisissä äärimmilleen vietynä. Ja koska kyse on ideaalista, ihannetasosta, jokainen tietää, ettei moiseen oikeasti pääse - varsinkaan kun sen enempää supersankarit kuin pyhimyksetkään eivät itse ole vastuussa voimistaan. Ne tulevat muualta. Mutta ihanne kannustaa pyrkimään kohti, kehittämään itseään kohti sitä mitä ideaali edustaa.


Renessanssi-ihmisen malli oli toisenlainen. Siinä ihminen loi itsensä, kehitti osaamista huippuunsa. Osoitti oman erinomaisuutensa. Ihmesankareiden sijaan yhteiskuntamme tuntuu kasvattavan tähän jälkimmäiseen. Ja se on surullista. Se luo vääriä paineita ihmisille, oli kyse sitten ulkonäöstä tai taloudellisesta menestyksestä. Tai mistä vain. Se luo kuvan siitä, että jos ei jollain elämän osa-alueella saavuta ihannetta, on epäonnistuja. Että ihminen olisi täysin itse vastuussa elämästään. Ja niin ei ole, vaan elämässä on elementtejä, joille emme voi mitään.


Ihanne on ihanne. Sitä ei ole tarkoituskaan saavuttaa. Elämät eivät ole vertailukelpoisia. Jokainen lähtee liikkeelle omista lähtökohdistaan ja kulkee omaa polkuaan. Ja siksi oma polku pitää arvioida omasta polusta käsin. Ei toisen polusta eikä epärealistisista tavoitteista käsin. Missä kohti olen kehittynyt taidossani, kasvanut ihmisenä, päässyt eteenpäin?

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Käärmeitä ja Tikapuita

On vanha lautapeli nimeltä Käärmeitä ja Tikapuita . Pelin juuret ulottuvat Intiaan 1500-luvulle, vaikka se onkin meille tunnetussa muodossa kiertänyt Brittein saarten kautta. Pelilauta on suht' helppo tehdä itse, ja siksi sellaisen tuohon piirtelin. Pelin ajatuksena on edetä noppien osoittaman lukumäärän verran ruudukko läpi aloittaen ensimmäiseksi merkitystä ruudusta alalaidassa. Mikäli pelaaja tulee ruutuun, jossa on tikkaiden alapää, saa hän kiivetä tikkaat siihen ruutuun jossa tikkaiden huippu on, ilman ylimääräisiä nopan heittoja. Ruutuun, jossa on käärmeen pää joutuessaan pelaaja sen sijaan liukuu käärmeen selkää pitkin siihen ruutuun, jossa käärmeen häntäpää on. Peli on minusta hieno metafora elämän prosesseista. Välillä tulee yllättäviä takapakkeja, ja hetken päästä vastassa saattaa olla harppauksia eteenpäin. Se kaikki kuuluu asiaan.

Jälkiä

Turun Tuomiokirkossa, Pormestarin kuorin lattiassa, on näkyvissä kissan tassun jättämiä jälkiä. Kissa on ollut vainaa jo pitempäänkin, mutta eläissään se oli onnistunut juoksemaan vielä märkien tiilien yli ja niin painamaan kädenjälkensä osaksi 700-vuotiasta kansallispyhättöä. Tarkoittamattaan. Fossiililöytöjen yhteydessä meillä on vieläkin vanhempia käpäliä, tassuja, raatelujalkoja ja kavioita kivettyneeseen maa-ainekseen painautuneena, kuten myös painokuvia vanhoista kasveista tai muinaisista otuksista. Myös me jätämme jälkiä. Jälkiä planeettaamme, jonka jälkipolvillemme jätämme, mutta myös jälkiä toisiimme. Tarkoittaen ja tarkoittamattamme. Näin paastoajan alkaessa haluaisin katsella sitä, minkälaisia jälkiä minä jätän. Minkälaiset haluaisin jättää? Kissankäpälät kirkon kuoriin?