Siirry pääsisältöön

Valmis


Siitä on jo aikaa, mutta kerran minulla tuli vastaan hetki asioille joita muuten ei ennätä tehdä. Minulle se siinä hetkessä tarkoitti keittiöremonttia. Vanhat kaakelisaumat olivat siinä kunnossa, että kun kaakeleita pyyhki, niin saumat lähtivät rättiin mukaan.

Katsoin netistä ohjeet sille miten asian saisi korjattua itse - korjattavat kaakelit olivat keittiössä paikassa, jossa vesieristyksen lisääminen ei ollut tarpeen, pienen remontin voisi tehdä siis itse.

Hankin työvälineet ja -aineet ja aloitin työn. Jännitti, sillä uuden aloittaminen jännittää.

Vanhat saumat lähtivät irti hyvin, mutta samalla kävi ilmi, että seitsemän laattaa oli kiinni pelkkien saumojen varassa - vuodet olivat tehneet tehtävänsä ja rappaus laattojen takana rapautunut. Pienen remontin sijaan vastaan tulikin siis isompi remontti. Onneksi yhä itse tehtävä, mutta uutta sai opetella lisää. Ostaa lisää työkaluja ja tarvikkeita. Käyttää enemmän aikaa kun oli kuvitellut.

Mutta kärsivällisesti tehden sekin tuli tehdyksi ja keittiö kiilsi taas uutuuttaan.

Opetus:
Uuden aloittaminen jännittää aina, mutta uskaltamalla oppii uutta, niin uusia taitoja kuin jotain omasta itsestäänkin.

Aina vastaan tulee jotain yllättävää tai virheitä. Sekään ei ole vaarallista. Myös se on mahdollisuus oman oppimisen hiomiseen.

Ja kun jaksaa sen jännityksen ja uskaltaa aloittaa, kun jaksaa puskea läpi onnistumisten ja epäonnistumisten, lopulta on taas yhden matkan verran kokemusta, on uutta taitoa. On ilo siitä, että taas sain jotakin valmiiksi.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Käärmeitä ja Tikapuita

On vanha lautapeli nimeltä Käärmeitä ja Tikapuita . Pelin juuret ulottuvat Intiaan 1500-luvulle, vaikka se onkin meille tunnetussa muodossa kiertänyt Brittein saarten kautta. Pelilauta on suht' helppo tehdä itse, ja siksi sellaisen tuohon piirtelin. Pelin ajatuksena on edetä noppien osoittaman lukumäärän verran ruudukko läpi aloittaen ensimmäiseksi merkitystä ruudusta alalaidassa. Mikäli pelaaja tulee ruutuun, jossa on tikkaiden alapää, saa hän kiivetä tikkaat siihen ruutuun jossa tikkaiden huippu on, ilman ylimääräisiä nopan heittoja. Ruutuun, jossa on käärmeen pää joutuessaan pelaaja sen sijaan liukuu käärmeen selkää pitkin siihen ruutuun, jossa käärmeen häntäpää on. Peli on minusta hieno metafora elämän prosesseista. Välillä tulee yllättäviä takapakkeja, ja hetken päästä vastassa saattaa olla harppauksia eteenpäin. Se kaikki kuuluu asiaan.

Jälkiä

Turun Tuomiokirkossa, Pormestarin kuorin lattiassa, on näkyvissä kissan tassun jättämiä jälkiä. Kissa on ollut vainaa jo pitempäänkin, mutta eläissään se oli onnistunut juoksemaan vielä märkien tiilien yli ja niin painamaan kädenjälkensä osaksi 700-vuotiasta kansallispyhättöä. Tarkoittamattaan. Fossiililöytöjen yhteydessä meillä on vieläkin vanhempia käpäliä, tassuja, raatelujalkoja ja kavioita kivettyneeseen maa-ainekseen painautuneena, kuten myös painokuvia vanhoista kasveista tai muinaisista otuksista. Myös me jätämme jälkiä. Jälkiä planeettaamme, jonka jälkipolvillemme jätämme, mutta myös jälkiä toisiimme. Tarkoittaen ja tarkoittamattamme. Näin paastoajan alkaessa haluaisin katsella sitä, minkälaisia jälkiä minä jätän. Minkälaiset haluaisin jättää? Kissankäpälät kirkon kuoriin?

"Avaruus, tuo käymättömistä korpimaista viho viimeinen"

Uusimmassa Ursan Tähdet ja Avaruus -lehdessä on mielenkiintoisten tiedeartikkeleiden ohessa tieteenhistoroitsija Osmo Pelkosen artikkeli mustista aukoista fiktiossa ennen mustia aukkoja, toisin sanoen artikkeli tieteiskirjallisuudesta nykytieteen löydöksiä edeltävältä ajalta. Itsekin yllätyin siitä, kuinka varhan avaruuden muukalaisia onkaan fiktiossa esiintynyt. Pelkonen mainitsee mm. Voltairen vuonna 1752 ilmestyneen teoksen Micromegas , jossa kaksi avaruusmatkustajaa saapuu Perämerelle vuoden 1737 tietämillä ja tapaa Lappia tutkineen Maupertuis'n. Tutkimusretkeilijät maasta ja maan ulkopuolelta käyvät filosofisen keskustelun, jonka lopuksi avaruuden muukalaiset antavat Maupertuis'lle maailmankaikkeuden arvoituksen selittävän kirjan. Kirjan sivut osoittautuvat tyhjiksi. Ehkäpä tehtävämämme on itse täyttää kirjan sivut tekstillä, pohtia isoja kysymyksiä ja antaa merkityksiä asioille? Ja myöntää, ettemme koskaan voi tietää kaikkea.