Siirry pääsisältöön

Erakkomunkki

Olen jo kauan viihtynyt eri perinteiden munkkien - Thomas Merton, Ikkyo, Ryokan, Thich Nhat Hanh - tekstien äärellä, ihaillut sitä hiljentymistä arkiseen, yrittänyt toteuttaa sitä oppilaitospapin työssäni. Nyt muuttunut todellisuus on kutsunut minut vielä syvemmälle tuohon maailmaan.

Munkit ja nunnat ympäri maailmaa ovat elänee elämää eristyksissä maailmasta. Mitä heiltä voisi oppia tähän poikkeustila-arkeen?

Sen, että jokaiselle päivälle riittää se, mitä jokaisena päivänä ennättää.
Sen, että säännöllinen päivärytmi tuo rakennetta päiviin - on hyvä erottaa työ ja ei-työ tavalla tai toisella toisistaan.
Sen, että siellä "kotiluostarissa" on muitakin asukkaita, joista jokainen tekee omia toimiaan. Toimiaan, jotka osittain liittyvät velvollisuuksiin seinien ulkopuolella, osittain toimia, jotka palvelevat omien seinien sisällä olevia. Molemmat ovat arvokasta. Molemmat ovat osa kokonaisuutta. Jos minä siivoan, tee sinä tänään ruoka. Sitten istutaan hetki yhdessä.
Sen, että jokainen päivä tarvitsee ne hiljaiset hetket. Ne, jolloin ei suoriteta, vaan ruokitaan sielua.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Käärmeitä ja Tikapuita

On vanha lautapeli nimeltä Käärmeitä ja Tikapuita . Pelin juuret ulottuvat Intiaan 1500-luvulle, vaikka se onkin meille tunnetussa muodossa kiertänyt Brittein saarten kautta. Pelilauta on suht' helppo tehdä itse, ja siksi sellaisen tuohon piirtelin. Pelin ajatuksena on edetä noppien osoittaman lukumäärän verran ruudukko läpi aloittaen ensimmäiseksi merkitystä ruudusta alalaidassa. Mikäli pelaaja tulee ruutuun, jossa on tikkaiden alapää, saa hän kiivetä tikkaat siihen ruutuun jossa tikkaiden huippu on, ilman ylimääräisiä nopan heittoja. Ruutuun, jossa on käärmeen pää joutuessaan pelaaja sen sijaan liukuu käärmeen selkää pitkin siihen ruutuun, jossa käärmeen häntäpää on. Peli on minusta hieno metafora elämän prosesseista. Välillä tulee yllättäviä takapakkeja, ja hetken päästä vastassa saattaa olla harppauksia eteenpäin. Se kaikki kuuluu asiaan.

Jälkiä

Turun Tuomiokirkossa, Pormestarin kuorin lattiassa, on näkyvissä kissan tassun jättämiä jälkiä. Kissa on ollut vainaa jo pitempäänkin, mutta eläissään se oli onnistunut juoksemaan vielä märkien tiilien yli ja niin painamaan kädenjälkensä osaksi 700-vuotiasta kansallispyhättöä. Tarkoittamattaan. Fossiililöytöjen yhteydessä meillä on vieläkin vanhempia käpäliä, tassuja, raatelujalkoja ja kavioita kivettyneeseen maa-ainekseen painautuneena, kuten myös painokuvia vanhoista kasveista tai muinaisista otuksista. Myös me jätämme jälkiä. Jälkiä planeettaamme, jonka jälkipolvillemme jätämme, mutta myös jälkiä toisiimme. Tarkoittaen ja tarkoittamattamme. Näin paastoajan alkaessa haluaisin katsella sitä, minkälaisia jälkiä minä jätän. Minkälaiset haluaisin jättää? Kissankäpälät kirkon kuoriin?