Aten ajatuksia

Elokuu kuluu oppilaitospapilla lukuisten ammattikoulun aloittaneiden opiskelijoiden ryhmäytyspäivissä. Päivissä tarkoituksena on tutustua ryhmään sekä muodostaa hyvää ryhmähenkeä ryhmäläisten välille. Tätä varten teemme erilaisia harjoitteita. Moni opettaja on päivän lopuksi halunnut pohtia ryhmänsä kanssa ryhmän yhteisiä pelisääntöjä - ryhmäläisten itsensä tärkeäminä pitämän asiat kirjataan ylös ja niiden pohjalta tehdään säännöt joita kaikki noudattavat. Olen nähnyt monenlaisia muotoiluita säännöille: "Ei sitä ja tätä..." "Tee sitä ja tätä..." "Meidän ryhmässä..." Pidän itse viimeisenä mainitusta. Se ei käskytä, vaan luo ihanteen jota kohti pyrkiä. Oma suosikkini tavasta sanoittaa puuttuu kuitenkin joukosta: "Minä..." Jos säännön kuin säännönkin aloittaa sanalla 'minä', se pysäyttää aina jokaisen pohtimaan sitä, miten juuri oma oleminen ja käytös vaikuttaa kaikkeen.

Joskus nuorempana, kun katselin maisemaa tai puuta tai eläintä tai tähtitaivasta näin Jumalan. Nykyään kun katselen, näen erilaiset pilvet sinitaivasta vasten, lintuja taivaalla, aallot joita tuuli ajaa eteenpäin. Näen puut ja varjot joita pilvet heittävät niiden ylle. Näen tuulen taivuttamat kaislat. Näen yöllä tähtitaivaan tähtineen, planeettoineen, galakseineen. Jumala ei ole kadonnut minnekään. Mutta nyt en näe häntä kaiken ohi. Näen kaiken sen mitä on. Se on kai sitä, mistä monta synodaalikokousta sitten silloinen Turun piispa Ilkka Kantola sanoi saarnassaan:"Meillä ei ole lupa katsella Jumalaa ihmisen ohi." Jäi mieleen. Jumala on luonut paljon. Jumalaan kaiken ohi keskittyvältä jää keskeinen osa kristittynä kulkemista väliin: tästä maailmasta ja toisista ihmisistä huolehtiminen. Se on kai vähän sama asia kuin zen-buddhalaisen perinteen viisaus: "Kun lähdet opiskelemaan zeniä, puut ovat puita ja purot puroja. Kun etenet opinnoissasi, puut eivät e...

Loppukesä on kauneimmillaan. On lämmintä, vielä vihertää. Mutta alkaa olla jo pimeää, yöllä tähdet kiipeävät esiin. Arkeen on siis palattavat, vähitellen ja itse kunkin. Ja vaikka onkin haikea luopua leppoisasta lomailusta, on paluussa arkeen puolensa: Tavataan taas vanhojen tuttujen kanssa ja vaihdetaan kuulumisia. Toivotetaan uusi väki tervetulleeksi taloon. Aloitetaan uurastus yhdessä kohti seuraavia etappeja.

Kesällä tein pihahommia ja remontointia, mökillä ja omalla pihalla. Se, mikä noissa puuhissa minua viehättää, on se, että keskittyminen on juuri siinä mitä on tekemässä. Mitkä ne mitat nyt ovat? Tarkistuksen tarkistusta. Mikä tiili kuului mihin kohtaan? Paljonko puuöljyä tarvitaan, jotta koko terassin saa käsiteltyä? Ja viehättää se, että homman saatua päätökseen sen hedelmät on suoraan nähtävissä: Minä tein tuon, tein parhaan taitoni mukaan! Arkeen palattuani haluan kuljettaa mukani tämän: Että mitä teenkin, haluan tehdä sen keskittyen juuri siihen. Että saatuani valmiiksi, muistan katsoa kätteni jälkeä, silloinkin, kun kätteni jäljen näkeminen on vaikeampaa kuin fyysistä työtä tehdessä. Minä tein tuon, tein parhaan taitoni mukaan!

"Hengitän sisään, tyynnytän ruumiin. Hengitän ulos, hymyilen. Olen tässä hetkessä ja tiedän, tämä on ihmeellinen hetki." (Thich Nhat Hahn) Nuo sanat on tärkeää kuulla keskellä arkea, kun on oikein kiire, sillä silloin on hyvä välillä pysähtyä. Pysähtyä pohtimaan sitä mitä on tekemässä, olemaan ajatuksen kanssa kaikessa mukana. Mutta yhtälailla tärkeää on pysähtyä myös silloin - ja varsinkin silloin - kun loma koittaa ja on aikaa vain olla. Loma on tarkoitettu palautumiseen, siitä ei kannata tehdä uutta suoritusta itselleen. Onnea kaikille valmistuneille ja hyvää kesää kaikille!

Kuulemma muinaisilla roomalaisilla keisareilla on riemukulkueessa vaunuillaan liikkuessa vierellään orja, jonka ainoa tehtävä oli hokea keisarille: "Memento mori", "Muista että olet kuolevainen". Tämä pullahti mieleeni lukiessani - osana työnohjaajaopintojani - kirjaa johtamiskulttuurista. Tekstissä korostui moneen otteeseen se vaara, että johtaja helposti jää vallan nalkkiin: Hän alkaa uskoa omaan erinomaisuuteensa, ja mitä itseriittoisempi hän kokee olevansa, sitä vähemmän alaiset uskaltavat antaa hänelle sellaista palautetta mikä sekä auttaisi organisaatiota tavoitteiden saavuttamisessa että auttaisi johtajaa omaan kasvuun tehtävässään. "Memento mori" oli roomalaisten ratkaisu. Monta vuosisataa myöhemmin monessa hovissa taas nähtiin narri, jonka tehtävänä oli sanoa ääneen kaikki se mitä muut eivät uskaltaneet. Koska hän oli narri - ja siten vähän kummallinen - voitiin hänen sanomiset kuitata naurulla silloinkin kun niissä oli totuuden siemen. Molemm...

Sain taas jotain valmiiksi. Ja pysähdyin pohtimaan sitä, mitä 'valmis' tarkoittaa. Milloin jokin asia on valmis, mistä sen tietää? Olipa kyse kirjoittamisesta tai sarjakuvasta, remontista ja ruuan laittamisesta, se vaihe missä keskeneräinen muuttuu valmiiksi on hyvin kiintoisaa. Siihen asti sitä on pitänyt työstää, mutta nyt se on saavuttanut sen pisteen ettei tarvitse. Ja sen pisteen sijainti on kai hyvin tilannesidonnaista. Se missä valmis sijaitsee, riippuu persoonasta, riippuu tavoitteista ja riippuu taidoista. Mitä enemmän taitoa kehittyy, kehittyy myös silmää ja kättä huomaamaan sitä, missä kohti työstettävä on vielä matkalla kohti valmista. Mutta aina jossain kohti siitä on myös laskettava irti ja lopetettava työstäminen. Jos ei sitä osaa tehdä - jos juuttuu keskeneräisen ansaan - ei valmista tule koskaan. Valmis on valmis silloin, kun se on riittävän hyvä. Ihminen ei eläessään kai ole koskaan vielä valmis, vaan sitä mukaa kun matka jatkuu, jatkuu myös ihmi...