Siirry pääsisältöön

hymyilevä helsinki

Olin valtaosan viime viikosta Helsingissä, kirkon oppilaitostyöntekijöiden koulutuksessa. Kuuntelimme mielenkiintoisia esityksiä koulutuspolitiikan tulevaisuudesta, jaoimme keskenämme työssämme eteen tullutta ja vain iloitsimme siitä, että tätä yksinäistä työtä on Suomessa tekemässä kuitenkin näin hieno (ja hivenen persoonallinen) joukko.

Väsyneenä hotellille raahautuessani päätin sitten piipahtaa syömässä falafelit läheisessä pikaruokalassa. Kyseinen paikka, Eerikin Pippuri, ansaitsee saada nimensä mainituksi jo pelkästään siitä syystä, että se oli täysin vastakkainen edellisen blogi-postaukseni palvelukulttuurille.

Sisään astuessa minut toivotettiin heti tervetulleeksi, tilaukseni otettiin ystävällisesti vastaan ja kaikkea palvelua - ja ilmapiiriä yleensäkin - sävyytti nykyään varsin harvinainen hyväntuulisuus. Tilaustani odotellessa kiinnitin huomiota siihen, että hyväntuulisuus tarttui välittömästi ihmisiin heidän astuessaan sisään ja tultuaan tervehdityiksi. Ja lähtiessään JOKAINEN huikkasi keittiöön vilpittömältä kuulostavan kiitoksen.

En tarkoita vetää tästä jenkkiläisiä "hymyile, niin maailma hymyilee takaisin sinulle" -latteuksia. Enkä edes aio kirjoittaa mitään opetusta tai suurta ajatusta aiheesta. Lähinnä kai vaan haluan sanoittaa taas sen tutun havainnon, että niin helposti me ihmiset - puolin ja toisin - heijastelemme toisiimme tunnetiloja hyvässä ja pahassa.

Ja siksi joskus se hymy tai ystävällinen sana voi piristää toisen päivää aika tavalla.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Yhteen

Loppukesä on kauneimmillaan. On lämmintä, vielä vihertää. Mutta alkaa olla jo pimeää, yöllä tähdet kiipeävät esiin. Arkeen on siis palattavat, vähitellen ja itse kunkin. Ja vaikka onkin haikea luopua leppoisasta lomailusta, on paluussa arkeen puolensa: Tavataan taas vanhojen tuttujen kanssa ja vaihdetaan kuulumisia. Toivotetaan uusi väki tervetulleeksi taloon. Aloitetaan uurastus yhdessä kohti seuraavia etappeja.

Paaston aikaan

 Elämme kristinuskon eri kirkkokunnissa par'aikaa pääsiäistä edeltävää paastoaikaa. Luterilaisilla sen mahdollinen noudattaminen on jätetty yksilön omaksi valinnaksi, samoin ne tavat, jolla itse kukin paastoa noudattaa. Olennaista ei kuitenkaan ole se, mitä paaston aikana jätetään pois, vaan mitä tulee tilalle. Luopuminen jostakin paaston ajaksi on vain mekaanista, mutta se antaa tilaa jollekin. Ruokavalion karsiminen tai makeasta luopuminen auttavat keskittymään makuihin niiden syötävien asioiden kohdalla, joita paaston aikana vielä syödään. Somen käytön rajoittaminen antaa aikaa jollekin harrastukselle tai ihmisille. Oman käytöksen ja oman puheen tarkkailu auttaa löytämään rakentavempia tapoja olla läsnä. Eikä vielä tämäkään ole paaston ytimessä.  Paaston sisältö kun ei ole minussa, vaan Jumalassa ja uskossa, ja siinä, miten minä paremmin pystyn kohtaamaan Jumalan taas kaikessa arkeen kuuluvassa. Siinä mitä syön, mitä teen, miten puhun, miten kohtelen toista. Siinä miten hil...

Jälkiä

Turun Tuomiokirkossa, Pormestarin kuorin lattiassa, on näkyvissä kissan tassun jättämiä jälkiä. Kissa on ollut vainaa jo pitempäänkin, mutta eläissään se oli onnistunut juoksemaan vielä märkien tiilien yli ja niin painamaan kädenjälkensä osaksi 700-vuotiasta kansallispyhättöä. Tarkoittamattaan. Fossiililöytöjen yhteydessä meillä on vieläkin vanhempia käpäliä, tassuja, raatelujalkoja ja kavioita kivettyneeseen maa-ainekseen painautuneena, kuten myös painokuvia vanhoista kasveista tai muinaisista otuksista. Myös me jätämme jälkiä. Jälkiä planeettaamme, jonka jälkipolvillemme jätämme, mutta myös jälkiä toisiimme. Tarkoittaen ja tarkoittamattamme. Näin paastoajan alkaessa haluaisin katsella sitä, minkälaisia jälkiä minä jätän. Minkälaiset haluaisin jättää? Kissankäpälät kirkon kuoriin?