Siirry pääsisältöön

Octidi Fructidor CCXVIII

Toimistolla kiersi lista, jossa ihmiset pystyivät tilaamaan kalentereita työkäyttöön ensivuodelle. Ja jostain flunssaisten aivojen takakulmasta mieleen nousi ajatus kysellä, josko olisi mahdollista tämän tyypillisen länsimaisen kalenterin sijaan ottaa käyttöön Ranskan vallankumouksen lanseeraamaa ajanlaskua seuraava almanakka. Syyspäivän tasauksen aikaan starttaavassa vuodessa oli kaksitoista kuukautta, päiviä viikossa kymmenen. Aurinkovuoden jäljellejäävät viisi kuusi päivää sijoitettiin ylimääräisinä vuoden loppuun. Neljän vuoden välein pidettiin myös yksi karkauspäivä. Vuosien numerointi nollattiin alkamaan vallankumouksesta.

Tänään olisi siis menossa Fructidorin 8. päivä vuonna 218.

Ongelmia tosin tulisi kun muu maailma eläisi yhä gregoriaanista kiertoaan ja minä omaa ajanlaskuani. Niin, ja kuten työkaverini heti oivalsi, minullahan olisi sitten varmaan kaksi päivää vapaata kymmenpäiväisestä viikosta. Huono kauppa!

Kalenteri - kelloajat, päivät, viikot, kuukaudet, vuodet - jäsentää elämää, mutta samalla pakottaa sen yhteen tapaan nähdä asioita.

Turun tuomiokirkon kellossa on vain tuntiviisari. Joskus se oli riittävän tarkka. Ennen sitä ei ollut kelloja ollenkaan.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Käärmeitä ja Tikapuita

On vanha lautapeli nimeltä Käärmeitä ja Tikapuita . Pelin juuret ulottuvat Intiaan 1500-luvulle, vaikka se onkin meille tunnetussa muodossa kiertänyt Brittein saarten kautta. Pelilauta on suht' helppo tehdä itse, ja siksi sellaisen tuohon piirtelin. Pelin ajatuksena on edetä noppien osoittaman lukumäärän verran ruudukko läpi aloittaen ensimmäiseksi merkitystä ruudusta alalaidassa. Mikäli pelaaja tulee ruutuun, jossa on tikkaiden alapää, saa hän kiivetä tikkaat siihen ruutuun jossa tikkaiden huippu on, ilman ylimääräisiä nopan heittoja. Ruutuun, jossa on käärmeen pää joutuessaan pelaaja sen sijaan liukuu käärmeen selkää pitkin siihen ruutuun, jossa käärmeen häntäpää on. Peli on minusta hieno metafora elämän prosesseista. Välillä tulee yllättäviä takapakkeja, ja hetken päästä vastassa saattaa olla harppauksia eteenpäin. Se kaikki kuuluu asiaan.

Jälkiä

Turun Tuomiokirkossa, Pormestarin kuorin lattiassa, on näkyvissä kissan tassun jättämiä jälkiä. Kissa on ollut vainaa jo pitempäänkin, mutta eläissään se oli onnistunut juoksemaan vielä märkien tiilien yli ja niin painamaan kädenjälkensä osaksi 700-vuotiasta kansallispyhättöä. Tarkoittamattaan. Fossiililöytöjen yhteydessä meillä on vieläkin vanhempia käpäliä, tassuja, raatelujalkoja ja kavioita kivettyneeseen maa-ainekseen painautuneena, kuten myös painokuvia vanhoista kasveista tai muinaisista otuksista. Myös me jätämme jälkiä. Jälkiä planeettaamme, jonka jälkipolvillemme jätämme, mutta myös jälkiä toisiimme. Tarkoittaen ja tarkoittamattamme. Näin paastoajan alkaessa haluaisin katsella sitä, minkälaisia jälkiä minä jätän. Minkälaiset haluaisin jättää? Kissankäpälät kirkon kuoriin?