Siirry pääsisältöön

Alku/Kaikki virtaa

Yksi tapa ottaa ympärillämme vellova ja alati muuttuva kaaoksinen maailma haltuun on luoda mieleemme malleja siitä. Malleja, jotka kertovat meille sen, millaisen ajattelemme maailman olevan. Valitettavasti kuitenkin usein otamme mallimme liian todesta, ja kun maailma ei vastaakaan ajatustamme siitä, millainen sen pitäisi olla (näin käy aika ajoin), pahoitamme mielemme.

Elämä on muutosta. Kesän jälkeen tulee syksy, loman jälkeen tulee työt tai opinnot, opiskelupaikan perässä tulee muutettua toiselle paikkakunnalle ja tutustuttua uusiin ihmisiin.

Pysyvä on turvallista ja helppoa, uusi ja tuntematon vähän jännittää ja haastaa. Niin kuuluukin olla, siten olemme skarppina ottaessamme vastaan uutta.

Uutta kohdatessa on hyvä tiedostaa omat ennakoivat odotuksemme ja ajatuksemme, sekä pyrkiä avoimuuteen kaikkea sitä kohtaan, mitä emme edes odottaneet kohtaavamme. Kun uusi askel askeleelta muuttuu tutuksi, muuttuvat myös ajatuksemme vastaamaan paremmin totuutta. Uudesta tulee tuttua ja turvallista, kunnes vastassa on taas seuraava muutos ja seuraavat haasteet. Haasteet, joita pääsemme kohtaamaan tämän etapin antaman osaamisen turvin.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Käärmeitä ja Tikapuita

On vanha lautapeli nimeltä Käärmeitä ja Tikapuita . Pelin juuret ulottuvat Intiaan 1500-luvulle, vaikka se onkin meille tunnetussa muodossa kiertänyt Brittein saarten kautta. Pelilauta on suht' helppo tehdä itse, ja siksi sellaisen tuohon piirtelin. Pelin ajatuksena on edetä noppien osoittaman lukumäärän verran ruudukko läpi aloittaen ensimmäiseksi merkitystä ruudusta alalaidassa. Mikäli pelaaja tulee ruutuun, jossa on tikkaiden alapää, saa hän kiivetä tikkaat siihen ruutuun jossa tikkaiden huippu on, ilman ylimääräisiä nopan heittoja. Ruutuun, jossa on käärmeen pää joutuessaan pelaaja sen sijaan liukuu käärmeen selkää pitkin siihen ruutuun, jossa käärmeen häntäpää on. Peli on minusta hieno metafora elämän prosesseista. Välillä tulee yllättäviä takapakkeja, ja hetken päästä vastassa saattaa olla harppauksia eteenpäin. Se kaikki kuuluu asiaan.

Jälkiä

Turun Tuomiokirkossa, Pormestarin kuorin lattiassa, on näkyvissä kissan tassun jättämiä jälkiä. Kissa on ollut vainaa jo pitempäänkin, mutta eläissään se oli onnistunut juoksemaan vielä märkien tiilien yli ja niin painamaan kädenjälkensä osaksi 700-vuotiasta kansallispyhättöä. Tarkoittamattaan. Fossiililöytöjen yhteydessä meillä on vieläkin vanhempia käpäliä, tassuja, raatelujalkoja ja kavioita kivettyneeseen maa-ainekseen painautuneena, kuten myös painokuvia vanhoista kasveista tai muinaisista otuksista. Myös me jätämme jälkiä. Jälkiä planeettaamme, jonka jälkipolvillemme jätämme, mutta myös jälkiä toisiimme. Tarkoittaen ja tarkoittamattamme. Näin paastoajan alkaessa haluaisin katsella sitä, minkälaisia jälkiä minä jätän. Minkälaiset haluaisin jättää? Kissankäpälät kirkon kuoriin?