Siirry pääsisältöön

Lainasanoja 4

Siivosin kaappeja ja löysin lehtileikkeleen, jonka olin opiskeluaikoinani ottanut talteen.

Siinä Lahja Pyykkönen kertoi Pyhästä Bernhardista (eli Bernardino siennalaisesta), joka antoi seitsemän sääntöä opiskelijoille. Ne olivat (referoiden):

1. Sääntö: arvostaminen
Tulee arvostaa sitä, että on päässyt opiskelemaan. Tulee arvostaa sitä, mitä opiskelee.

2. Sääntö: valinta
Pitää osata valita se, mikä on tärkeää ja keskittyä siihen.

3. Sääntö: rauha
"Mielesi on kuin vesi. Rauhallisena se on selvä, mutta kun sitä liikutetaan, se sumenee."

4. Sääntö: järjestys
Löydä kultainen keskitie siinä mitä teet ja miten elät. Nuku tarpeeksi, syö kunnolla.

5. Sääntö: kestävyys
Sen mitä aloitat, vie loppuun saakka. Älä lannistu epäonnistumisista vaan jatka eteenpäin.

6. Sääntö: vaatimattomuus
Pitää tehdä parhaansa, mutta pitää myös osata hyväksyä se, että silti joku toinen on sinua parempi.

7. Sääntö: ilo
Ilman iloa ei voi opiskella. Se ei tule automaattisesti, mutta sitkeydellä sen ilon löytää eteen tulevissa oivalluksissa.

---

Nämä säännöt taitavat päteä muutenkin kuin pelkästään opiskeluun.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Käärmeitä ja Tikapuita

On vanha lautapeli nimeltä Käärmeitä ja Tikapuita . Pelin juuret ulottuvat Intiaan 1500-luvulle, vaikka se onkin meille tunnetussa muodossa kiertänyt Brittein saarten kautta. Pelilauta on suht' helppo tehdä itse, ja siksi sellaisen tuohon piirtelin. Pelin ajatuksena on edetä noppien osoittaman lukumäärän verran ruudukko läpi aloittaen ensimmäiseksi merkitystä ruudusta alalaidassa. Mikäli pelaaja tulee ruutuun, jossa on tikkaiden alapää, saa hän kiivetä tikkaat siihen ruutuun jossa tikkaiden huippu on, ilman ylimääräisiä nopan heittoja. Ruutuun, jossa on käärmeen pää joutuessaan pelaaja sen sijaan liukuu käärmeen selkää pitkin siihen ruutuun, jossa käärmeen häntäpää on. Peli on minusta hieno metafora elämän prosesseista. Välillä tulee yllättäviä takapakkeja, ja hetken päästä vastassa saattaa olla harppauksia eteenpäin. Se kaikki kuuluu asiaan.

Jälkiä

Turun Tuomiokirkossa, Pormestarin kuorin lattiassa, on näkyvissä kissan tassun jättämiä jälkiä. Kissa on ollut vainaa jo pitempäänkin, mutta eläissään se oli onnistunut juoksemaan vielä märkien tiilien yli ja niin painamaan kädenjälkensä osaksi 700-vuotiasta kansallispyhättöä. Tarkoittamattaan. Fossiililöytöjen yhteydessä meillä on vieläkin vanhempia käpäliä, tassuja, raatelujalkoja ja kavioita kivettyneeseen maa-ainekseen painautuneena, kuten myös painokuvia vanhoista kasveista tai muinaisista otuksista. Myös me jätämme jälkiä. Jälkiä planeettaamme, jonka jälkipolvillemme jätämme, mutta myös jälkiä toisiimme. Tarkoittaen ja tarkoittamattamme. Näin paastoajan alkaessa haluaisin katsella sitä, minkälaisia jälkiä minä jätän. Minkälaiset haluaisin jättää? Kissankäpälät kirkon kuoriin?

Hirvi

 Melkein kohtasimme liian läheltä, hirvi ja minä. Minä autoilin ja hirvi juoksi. Ja juoksi eteeni, mikä aiheutti hetkellistä jarruttelua ja väistelyä. Sitten se jatkoi matkaansa metsään, ja minä töihin ja arkeen, kaikkeen siihen, mitä päivään kuuluu. Kohtaaminen pysäytti miettimään. Sitä, miten kukin meistä lähtee aina päivään pää täynnä ajatuksia siitä, mitä päivä sisältää. Ja kuitenkin päivä voi mennä - ja yleensä menee - toisin kuin ajattelen. Eikä se ole aina paljosta kiinni, mikä lopputulos on. Luulen, että tuon kohtaamisen jälkeen katson taas hetken arkea toisin silmin. (Ja tunnustan se, että tällä kertaa taisi olla enkeleitä matkassa.) Kohtaaminen pysähdytti myös miettimään sitä, miten vieraantunut luonnosta olen, vaikka ison kaupungin laitamilla sentään asun ja välillä mökillä aikaa vietän. Ympärillä on paljon elämää, jota en juurikaan ajattele, elämässä omaa arkeaan ja päiväänsä. Elämää ja arkea, jossa pitää välilllä ylittää ihmisten keskellä metsää rakentamia kiviteitä, j...