Siirry pääsisältöön

Pääsiäisviikko

Minä pidän Raamatusta.

Pidän siitä, että se on kovin inhimillinen opus hyvin ajattomalla tavalla. Se kuvaa sen raadollisuuden ja pikkumaisuuden ja pimeyden mitä meistä ihmisistä löytyy. (Ensimmäiset ihmiset syyttelemässä toisiaan ja Jumalaa omasta mokastaan: "nainen jonka sinä minulle annoit, antoi hedelmän ja minä söin" "En se minä ollut, käärme se kehotti" - kuningas Daavidin ja muiden esikuvien törttöilyistä nyt puhumattakaan.)

Mutta Raamatun henkilöt eivät jää karikatyyreiksi, vaan näyttävät meistä myös sen toisen puolen. Sen, joka huolehtii ja rakastaa ja näkee vaivaa toisen eteen.

Ja Raamattu näyttää Jumalan, jolle kelpaamme puutteistamme huolimatta.

Pääsiäisviikosta löytyy kaikki tämä tiivistettynä: Kristus kulkee kahdesti ihmisten halki. Palmusunnuntaina he hurraavat ja pitkänä perjantaina pilkkaavat. Opetuslapset nukkuvat kun Jeesusta tullaan pidättämään ja havahduttuaan juoksevat karkuun. Ei mitenkään mairittelevaa.

Viikkoon mahtuu kuitenkin myös katuva ryöväri, ristiä kantava ohikulkija, toisiaan surussa tukevat naiset.

Ja pääsiäisaamun ihme ja ilo ja anteeksiantamus, jotka kuuluvat kaikille.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Käärmeitä ja Tikapuita

On vanha lautapeli nimeltä Käärmeitä ja Tikapuita . Pelin juuret ulottuvat Intiaan 1500-luvulle, vaikka se onkin meille tunnetussa muodossa kiertänyt Brittein saarten kautta. Pelilauta on suht' helppo tehdä itse, ja siksi sellaisen tuohon piirtelin. Pelin ajatuksena on edetä noppien osoittaman lukumäärän verran ruudukko läpi aloittaen ensimmäiseksi merkitystä ruudusta alalaidassa. Mikäli pelaaja tulee ruutuun, jossa on tikkaiden alapää, saa hän kiivetä tikkaat siihen ruutuun jossa tikkaiden huippu on, ilman ylimääräisiä nopan heittoja. Ruutuun, jossa on käärmeen pää joutuessaan pelaaja sen sijaan liukuu käärmeen selkää pitkin siihen ruutuun, jossa käärmeen häntäpää on. Peli on minusta hieno metafora elämän prosesseista. Välillä tulee yllättäviä takapakkeja, ja hetken päästä vastassa saattaa olla harppauksia eteenpäin. Se kaikki kuuluu asiaan.

Jälkiä

Turun Tuomiokirkossa, Pormestarin kuorin lattiassa, on näkyvissä kissan tassun jättämiä jälkiä. Kissa on ollut vainaa jo pitempäänkin, mutta eläissään se oli onnistunut juoksemaan vielä märkien tiilien yli ja niin painamaan kädenjälkensä osaksi 700-vuotiasta kansallispyhättöä. Tarkoittamattaan. Fossiililöytöjen yhteydessä meillä on vieläkin vanhempia käpäliä, tassuja, raatelujalkoja ja kavioita kivettyneeseen maa-ainekseen painautuneena, kuten myös painokuvia vanhoista kasveista tai muinaisista otuksista. Myös me jätämme jälkiä. Jälkiä planeettaamme, jonka jälkipolvillemme jätämme, mutta myös jälkiä toisiimme. Tarkoittaen ja tarkoittamattamme. Näin paastoajan alkaessa haluaisin katsella sitä, minkälaisia jälkiä minä jätän. Minkälaiset haluaisin jättää? Kissankäpälät kirkon kuoriin?