Päämäärä (ja keinot)

Välillä arki väsyttää ja ahdistaa, elämään kaipaa jotakin uutta. Tilannetta lähtee helposti korjaamaan muuttamalla jotain. Lähtemällä lomalle, ostamalla hienompaa, tekemällä pyhiinvaelluksen. Olo helpottuu, hetkeksi. Sitten pitää palata arkeen ja vanhat ahdistukset ja uudet kaipaamiset löytävät tiensä elämään.

Mikä ratkaisuksi? Uusi loma, uusi ostos, uusi pyhiinvaellus jonnekin? Niistähän olo helpottui!

Ongelmana on kuitenkin päämäärän sekoittaminen keinoihin. Päämäärä on lepo/kiireettömyys, itsetunnon pönkitys, usko. Loma, ostos, pyhiinvaellus ovat keinoja (hetkellisesti) tavoittaa jotain päämäärästä. Mutta mukana niin arjessa kuin lomalla kulkee aina yksi vakio - minä itse.

Itseäni en pääse pakoon. Mutta jos se itse kulkee mukana myös lomalla, uudesta tavarasta iloitessa, pyhiinvaellukseen hiljentyessä, niin ehkä minun ei tarvitsekaan mennä muualle, ostaa jotain, hiljentyä toisaalla. Riittää vain pieni askel syvemmäksi itseen. Itseni ymmärtämiseen ja tuntemiseen, itsessäni hiljentymiseen. Tässä ja nyt.

Jos siinä onnistun, pystyn kantamaan löytämäni mukanani arkeenkin.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Käärmeitä ja Tikapuita

On vanha lautapeli nimeltä Käärmeitä ja Tikapuita . Pelin juuret ulottuvat Intiaan 1500-luvulle, vaikka se onkin meille tunnetussa muodossa kiertänyt Brittein saarten kautta. Pelilauta on suht' helppo tehdä itse, ja siksi sellaisen tuohon piirtelin. Pelin ajatuksena on edetä noppien osoittaman lukumäärän verran ruudukko läpi aloittaen ensimmäiseksi merkitystä ruudusta alalaidassa. Mikäli pelaaja tulee ruutuun, jossa on tikkaiden alapää, saa hän kiivetä tikkaat siihen ruutuun jossa tikkaiden huippu on, ilman ylimääräisiä nopan heittoja. Ruutuun, jossa on käärmeen pää joutuessaan pelaaja sen sijaan liukuu käärmeen selkää pitkin siihen ruutuun, jossa käärmeen häntäpää on. Peli on minusta hieno metafora elämän prosesseista. Välillä tulee yllättäviä takapakkeja, ja hetken päästä vastassa saattaa olla harppauksia eteenpäin. Se kaikki kuuluu asiaan.

Lue lisää

Jälkiä

Turun Tuomiokirkossa, Pormestarin kuorin lattiassa, on näkyvissä kissan tassun jättämiä jälkiä. Kissa on ollut vainaa jo pitempäänkin, mutta eläissään se oli onnistunut juoksemaan vielä märkien tiilien yli ja niin painamaan kädenjälkensä osaksi 700-vuotiasta kansallispyhättöä. Tarkoittamattaan. Fossiililöytöjen yhteydessä meillä on vieläkin vanhempia käpäliä, tassuja, raatelujalkoja ja kavioita kivettyneeseen maa-ainekseen painautuneena, kuten myös painokuvia vanhoista kasveista tai muinaisista otuksista. Myös me jätämme jälkiä. Jälkiä planeettaamme, jonka jälkipolvillemme jätämme, mutta myös jälkiä toisiimme. Tarkoittaen ja tarkoittamattamme. Näin paastoajan alkaessa haluaisin katsella sitä, minkälaisia jälkiä minä jätän. Minkälaiset haluaisin jättää? Kissankäpälät kirkon kuoriin?

Lue lisää

Hirvi

Melkein kohtasimme liian läheltä, hirvi ja minä. Minä autoilin ja hirvi juoksi. Ja juoksi eteeni, mikä aiheutti hetkellistä jarruttelua ja väistelyä. Sitten se jatkoi matkaansa metsään, ja minä töihin ja arkeen, kaikkeen siihen, mitä päivään kuuluu. Kohtaaminen pysäytti miettimään. Sitä, miten kukin meistä lähtee aina päivään pää täynnä ajatuksia siitä, mitä päivä sisältää. Ja kuitenkin päivä voi mennä - ja yleensä menee - toisin kuin ajattelen. Eikä se ole aina paljosta kiinni, mikä lopputulos on. Luulen, että tuon kohtaamisen jälkeen katson taas hetken arkea toisin silmin. (Ja tunnustan se, että tällä kertaa taisi olla enkeleitä matkassa.) Kohtaaminen pysähdytti myös miettimään sitä, miten vieraantunut luonnosta olen, vaikka ison kaupungin laitamilla sentään asun ja välillä mökillä aikaa vietän. Ympärillä on paljon elämää, jota en juurikaan ajattele, elämässä omaa arkeaan ja päiväänsä. Elämää ja arkea, jossa pitää välilllä ylittää ihmisten keskellä metsää rakentamia kiviteitä, j...

Lue lisää

Elävä Pyhimys?

Hae tästä blogista