Siirry pääsisältöön

Paasto

Kristinuskoa vähätellään joskus irvikuvan kautta. Irvikuvassa kristitty tekee jatkuvasti väärin, pyytää anteeksi ja saa taas aloittaa väärintekemisen uudestaan - kaikki kun saa anteeksi.

Kyllä, kaiken saa anteeksi. Mutta ei se ihan noin kevyesti mene.

Jokainen, joka omassa elämässään on tehnyt virheitä, tehnyt pahaa - ja väitän, että jokainen löytää elämästään niitä asioita mitä toivoo jättäneensä tekemättä - tietää, miten vaikea on noita asioita pyytää anteeksi. Tietää, miten täydellisen vapauttavaa on, jos saa kuitenkin kuulla se kaikki anteeksiannetuksi.

Anteeksiantaminen antaa luvan aloittaa alusta, yrittää uudestaan.
Se ei tee tehtyä tekemättömäksi tai pyyhi sen muistoa tekijän tai loukatun mielestä.
Hyvä niin, sillä se muisto, se katumus omasta kompastuksesta on juuri se, mikä auttaa pyrkimyksessä parempaan. Auttaa vanhan välttelyssä.

Tänään tuhkakeskiviikkona kirkkovuodessa alkaa pääsiäistä edeltävä paastonaika. Paastonaika ei ole pelkästään jostain ulkokultaisesti luopumista, vaan se on kutsu oman elämän tarkasteluun. Mitä voisi olla paremmin minussa, uskossani, jumalasuhteessani?

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Käärmeitä ja Tikapuita

On vanha lautapeli nimeltä Käärmeitä ja Tikapuita . Pelin juuret ulottuvat Intiaan 1500-luvulle, vaikka se onkin meille tunnetussa muodossa kiertänyt Brittein saarten kautta. Pelilauta on suht' helppo tehdä itse, ja siksi sellaisen tuohon piirtelin. Pelin ajatuksena on edetä noppien osoittaman lukumäärän verran ruudukko läpi aloittaen ensimmäiseksi merkitystä ruudusta alalaidassa. Mikäli pelaaja tulee ruutuun, jossa on tikkaiden alapää, saa hän kiivetä tikkaat siihen ruutuun jossa tikkaiden huippu on, ilman ylimääräisiä nopan heittoja. Ruutuun, jossa on käärmeen pää joutuessaan pelaaja sen sijaan liukuu käärmeen selkää pitkin siihen ruutuun, jossa käärmeen häntäpää on. Peli on minusta hieno metafora elämän prosesseista. Välillä tulee yllättäviä takapakkeja, ja hetken päästä vastassa saattaa olla harppauksia eteenpäin. Se kaikki kuuluu asiaan.

Jälkiä

Turun Tuomiokirkossa, Pormestarin kuorin lattiassa, on näkyvissä kissan tassun jättämiä jälkiä. Kissa on ollut vainaa jo pitempäänkin, mutta eläissään se oli onnistunut juoksemaan vielä märkien tiilien yli ja niin painamaan kädenjälkensä osaksi 700-vuotiasta kansallispyhättöä. Tarkoittamattaan. Fossiililöytöjen yhteydessä meillä on vieläkin vanhempia käpäliä, tassuja, raatelujalkoja ja kavioita kivettyneeseen maa-ainekseen painautuneena, kuten myös painokuvia vanhoista kasveista tai muinaisista otuksista. Myös me jätämme jälkiä. Jälkiä planeettaamme, jonka jälkipolvillemme jätämme, mutta myös jälkiä toisiimme. Tarkoittaen ja tarkoittamattamme. Näin paastoajan alkaessa haluaisin katsella sitä, minkälaisia jälkiä minä jätän. Minkälaiset haluaisin jättää? Kissankäpälät kirkon kuoriin?