Siirry pääsisältöön

Harakka

Harakka-parka
teki pesää pihaamme
harakka-parka


On kaikenlaisia vertauksia siitä, minkälainen hätäisesti kyhätty risukasa harakan pesä on. Asiaa liiankin läheltä nyt pari päivää seuranneena olen muuttanut näkemystäni. Se mikä valmista tuotosta pikaisesti tarkkaillessa näyttää vain risukasalle on itse asiassa nokkelasti ja tarkkaan sijoiteltuja keppejä. Totta, niiden hännät törröttävät minne sattuvat, mutta niiden funktio, pesän muodostaminen ja kasassa pitäminen on vähemmän satunnaista.


Pesän ulkoasu myös on kansanperinteessä johtanut harakan pitämiseen laiskana - "sai aikaiseksi vain harakan pesän." Sekin on totuuden vääristelyä. Harakka tekee pesää ahkerasti ja määrätietoisesti. Jopa silloin, kun pastori - joka on sitä mieltä, että 2m korkeudelle tuijaan, keskelle pihaa rakennettu piha ei ainakaan pastorin kannalta ole parhaalla paikalla - purkaa pesää sitä mukaan kun uusia risuja siihen kannetaan. Aika näyttää kumman sitkeys ja huolellisuus puuhassa kestää, minun vai harakan.


Harakka ei luultavimmin saa aikaan pesää pihaamme. Mutta se on opettanut minulle kaksi asiaa itsestään, eli saavuttanut jotain.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Käärmeitä ja Tikapuita

On vanha lautapeli nimeltä Käärmeitä ja Tikapuita . Pelin juuret ulottuvat Intiaan 1500-luvulle, vaikka se onkin meille tunnetussa muodossa kiertänyt Brittein saarten kautta. Pelilauta on suht' helppo tehdä itse, ja siksi sellaisen tuohon piirtelin. Pelin ajatuksena on edetä noppien osoittaman lukumäärän verran ruudukko läpi aloittaen ensimmäiseksi merkitystä ruudusta alalaidassa. Mikäli pelaaja tulee ruutuun, jossa on tikkaiden alapää, saa hän kiivetä tikkaat siihen ruutuun jossa tikkaiden huippu on, ilman ylimääräisiä nopan heittoja. Ruutuun, jossa on käärmeen pää joutuessaan pelaaja sen sijaan liukuu käärmeen selkää pitkin siihen ruutuun, jossa käärmeen häntäpää on. Peli on minusta hieno metafora elämän prosesseista. Välillä tulee yllättäviä takapakkeja, ja hetken päästä vastassa saattaa olla harppauksia eteenpäin. Se kaikki kuuluu asiaan.

Jälkiä

Turun Tuomiokirkossa, Pormestarin kuorin lattiassa, on näkyvissä kissan tassun jättämiä jälkiä. Kissa on ollut vainaa jo pitempäänkin, mutta eläissään se oli onnistunut juoksemaan vielä märkien tiilien yli ja niin painamaan kädenjälkensä osaksi 700-vuotiasta kansallispyhättöä. Tarkoittamattaan. Fossiililöytöjen yhteydessä meillä on vieläkin vanhempia käpäliä, tassuja, raatelujalkoja ja kavioita kivettyneeseen maa-ainekseen painautuneena, kuten myös painokuvia vanhoista kasveista tai muinaisista otuksista. Myös me jätämme jälkiä. Jälkiä planeettaamme, jonka jälkipolvillemme jätämme, mutta myös jälkiä toisiimme. Tarkoittaen ja tarkoittamattamme. Näin paastoajan alkaessa haluaisin katsella sitä, minkälaisia jälkiä minä jätän. Minkälaiset haluaisin jättää? Kissankäpälät kirkon kuoriin?