Aten ajatuksia

Kun ensimmäisenä adventtina on juhlittu aasilla ratsastavaa Kristusta, laskeudutaan viikon alusta pieneen paastoon joulun alla. Tässä paastonajassa kulkee mukanani kolleegani facebook-päivityksestä tarttunut Robert Louis Stevensonin sitaatti. “The saints are the sinners who keep on trying", "Pyhimykset ovat syntisiä jotka jaksavat yrittää". Pieni virke, joka minusta tavoittaa jotain olennaista. Kaikki me syyllistymme pahaan, joten pyhimyksen sädekehän kiillottamiseen ei pitäisi olla lupaa. Mutta jos pystyn ottamaan opiksi, pyytämään anteeksi ja pyrkimään parempaan, olen ehkä tiellä oikeaan suuntaan.

Ajattelen, että viimeinen tuomio on sitä, että tulee tietoiseksi kaikista omista synneistään, kaikesta siitä pahasta ja väärästä mitä on tehnyt. Ajattelen, että helvetti on jo sitä, että sen tiedon kanssa joutuu viettämään ikuisuuden. Ajattelen, että taivas on armoa. Sitä, että voi uskoa nuo synnit anteeksiannetuiksi.

Minulla oli ilo ottaa osaa Taideakatemian taiteiden yöhön, olin paneelikeskustelijana aiheesta onnellisuus. Pyörittelimme asiaa edes takaisin kolme tuntia, ja saimme katsoa asiaa monelta kantilta. Se, mitä keskustelusta minulle mukaani jäi, oli se, että jos haluaa olla onnellinen, ei pidä yrittää olla onnellinen. Onnellisuus on jotain, mitä ei saavuta perässä juoksemalla. Jos minulla on lista asioista, jotka tekevät minut onnelliseksi, on onnellisuuteni aina riippuvainen noista asioista, tavoitteiden saavuttamisesta, asioiden omistamisesta. Kun saavutan sen, olen hetken onnellinen, kunnesta taas haluan enemmän ja uudempaa. Jos onni on jotain, minkä toivon saavuttavani tulevaisuudessa, se pakenee aina. Jos onni on jotain, mitä minulla oli menneisyydessä, estää sen haikailu minua havaitsemasta sitä, mitä minulla on nyt. Todellinen kestävä onni löytyy sisältä, elämän pienistä asioista. Se löytyy tässä hetkessä kaikesta siitä mitä koen. Minun pitää vain pysähtyä ja nähdä.

Välillä itsensä saa kiinni arvostelemasta toisten ratkaisuja. En voi ymmärtää, miksi jotkut tekevät jotain, tavoittelevat jotain. Eihän minun arvitsekaan ymmärtää, sillä kyse ei ole minun ratkaisuistani. On erilaisia kutsumuksia, erilaisia tapoja tehdä asioita, erilaisia tavoitteita elämälle. Miksi minun pitäisi ymmärtää ne kaikki, kun minulla on jo ihan täysi työ selvittää itselleni oma kutsumukseni, oma paikkani, oma tapani tehdä asioita?

Pietari uskoi voivansa seurata Herraa vettä pitkin, mutta matkalla epäilys alkoi kalvaa mieltä. Kristus tarttui käteen ja piti kiinni. Tälle seuraajalleen Hän antoi taivaan valtakunnan avaimet. Uskon perustus ei ole siinä, kuka minä olen, vaan siinä, kuka Jumala on.

Eräs William Blaken kynäilemistä sananlaskuista kuuluu: "the Eagle never lost so much time as when he submitted to learn from the crow." ("Kotka ei koskaan hukannut niin paljon aikaa kuin silloin, kun hän suostui Variksen oppilaaksi.") Keskustellessa samaa levyä jankkaavan keskustelukumppanin kanssa tämä sitaatti voi tulla mieleen. Yksinpuhelu ei johda mihinkään, se ei ole vuorovaikutusta, sillä vuorovaikutuksessa sekä puhutaan että kuunnellaan, ollaan valmiita puolin ja toisin tarkastamaan omia lähtökohtia. Jankkaaminen (ja sen kuunteleminen) on ajanhukkaa. Blake itse kuitenkin sijoitti sananlaskun nimenomaan the Marriage of Heaven and Hell -teoksen Helvetin sananlaskujen joukkoon. Miksi? Ehkä siksi, että jo lähtökohdiltaan asetelmassa on ongelma: minä Kotka, sinä Varis. Minä olen oikeassa, minä olen jotain parempaa, sinulla ei ole mitään annettavaa minulle. Tästä lähtökohdasta käsin lienee väärin odottaakaan keskusteluyhteyden syntymistä.

Olen ollut aina kiinnostunut autoista, kaikenlaisista, ja siksi pengoin päivänä muutamana nettiä koskien lowrider-autokulttuuria. Kyseessähän on Amerikan meksikolais-taustaisesta yhteistöstä liikkeelle lähtenyt autoharrastus, jossa ajoneuvoja muokataan kaikin mahdollisin tavoin aina näyttävästä maalipinnasta pomppivaan hydrauliseen jousitukseen. Sen tiesin jo ennalta. Mutta sitä en tiennyt, että usein auto on jotain, mitä perhe - ja laajemmin koko suku - työstää yhdessä. Autovanhus siirtyy perhekunnassa sukupolvelta toiselle eteenpäin ja nuorempi polvi jatkaa kunnioituksella kulkupelin ylläpitoa ja tuunaamista eteenpäin. Auto on siis perheelle tai suvulle jotain mihin kukin sukupolvi ja jäsen tuo oman kädenjälkensä, oman ainutlaatuisen lisänsä. Ja niistä panoksista syntyy kokonaisuus, yhdessä. Hyvin konkreettinen esimerkki siitä, että jokaisen panoksella yhteiseen on merkitys.