Aten ajatuksia

Runoilija William Blakella on teos nimeltä Songs of Innocence , Viattomuuden lauluja, jossa hän lapsenomaisen kauniissa runoissaan kuvailee kaikkea hyvää mitä maailmasta löytyy. Teoksen sisarteoksessa Songs of Experience -runoelmassa taas kuvataan maailmaa, josta hyvyys on kadonnut, nostetaan esiin epäkohtia. Monen Blake-tutkijan mukaan teokset kuuluvatkin yhteen: ensimmäisessä kuvataan maailmaa lapsen silmin ja jälkimmäisessä sitä, mille maailma alkaa näyttää aikuistumisprosessin kautta. Taika häviää ja maailman epätäydellisyys ja raadollisuus nousee esiin. Mutta tarina ei jää vielä tähänkään, sillä muutamien Blake-tutkijoiden mukaan kimppuun kuuluu yhteen vielä kolmas teos, The Marriage of Heaven and Hell , Taivaan ja Helvetin avioliitto. Erilaisesta tyylilajistaan huolimatta siinä ilmeisesti kuvataan niitä ihmisiä, jotka onnistuvat säilyttämään molemmat katsantokannat. Heitä, jotka näkevät maailman pahuuden mutta eivät luovuta sille. Heitä, jotka pystyvät näkemään pimeyden kesk...

Luin artikkelin, jossa käytiin läpi uusia salausjärjestelmiä. Uusin henkilökohtaisen tunnistautumisen tapa näytti liittyvän sydämen rytmiin, joka itsekullakin meistä on kuulemma ainutlaatuinen. Tämän tekstin kirjoitushetkellä meitä ihmisiä tällä pallolla on 7 205 983 271 (luku elää koko ajan). Jokaisella meillä on ainutlaatuiset sormejäljet, silmän verkkokalvot ja sydämen rytmi. Jokaisella meilä on ainutlaatuinen ja ainutkertainen elämä. Ja koska jokainen on ainutlaatuinen, on jokaisella jotain annettavaa minulle ja meille.

Se oli muistaakseni aikanaan Uppsalan arkkipiispanakin vaikuttanut Nathan Söderblom joka totesi, että aika on elastista - siihen voi mahduttaa kaiken mitä haluaa. Vuosien saatossa minulle on hiipinyt sellainen olo, että tuo virke ei pidä paikkaansa. Tai sitten ihmiset yrittävät mahduttaa aikaan liikaa, aina enemmän ja enemmän. Olin ystävien kanssa syömässä ja kahvilla, ilman kiirettä. Oli kiva nähdä pitkästä aikaa. Ja puhuimme - mistäs muusta kuin ajankäytöstä. Jäin jutteluamme pureksimaan vielä pitkäksi aikaa. Ja sitä enemmän asiaa pohdin, sitä enemmän olen sitä mieltä, että ongelma ei ole ajassa vaan haluamisessa. Meidän pitäisi paremmin selvittää itsellemme se, mitä todella haluamme. Ja ymmärrettävä se, että jos aika ei riitä on jostain karsittava. Mikä siis on sen arvoista, että haluan sille aikani antaa?

Pidän tarinoista. Luen ja katson paljon. Mutta luen myös kirjoja uudestaan, katson saman elokuvan uudestaan. Ja huomaan, että jokaisella kerralla tarina muuttuu. Kiinnitän huomiota johonkin asiaan, jonka olen täysin ohittanut aikaisemmilla kerroilla. Siksi hyvät tarinat kertovat aina myös jotain meistä itsestämme. Ja siksi on välillä myös hienoa pysähtyä jonkun toisen/toisten kanssa pohtimaan kirjaa, elokuvaa, biisiä, maailmaa, sillä hän pystyy nostamaan minulle aivan toisenlaista näkökulmaa esiin. Itsestään käsin.

On joukko minulle läheisiä ihmisiä jotka ovat poissa. Tai siis poissa täältä, mutteivät poissa kokonaan. Edesmenneet. Ikuisuudessa. Heille ajattelin sytyttää pyhäinpäivänä kynttilän ja muistaa, sillä muistaminen tuo heidät taas hetkeksi tänne, muistikuvien pieniin filminpätkiin. Haikeisiin, hauskoihin. Minä uskon...pyhäin yhteyden...ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän. Ja siitäkin pyhäinpäivässäkin on kyse. Ei pelkästä muistamisesta, vaan jälleennäkemisen toivosta. Sitten kerran, kun kaikki ovat paikalla.

"Älä pelkää", aloittaa moni Jumalan viestinviejä Raamatussa sanomansa. Se on hyvä aloitus, sillä se pyrkii vakuuttamaan sanojansa hyväntahtoisuudesta. Se on hyvä aloitus, sillä pelko toimii esteenä monelle uudelle asialle. Pelkään sitä mitä en tunne. En tiedä miten asiaan suhtautuisin, sillä en tiedä mistä asiasta on pohjimmillaan kyse. Siksi olen varautunut. Ja kuitenkin, useissa tapauksissa pelkään vain oman mieleni mörköjä, niitä esteitä ja jossitteluita joilla oman epätietoisuuden mielessäni yritän peittää. Entä jos suhtautuisinkin kaikkeen eteentulevaan avoimesti? Kohtaisin tilanteen sellaisena kuin se on? Sitten kun se on, en etukäteen murehtien? Enkö pystyisi jopa paremmin toimimaan hetkessä, paremmin kuin omien jossitteluitteni ja mörköjeni ja pelkojen pohjalta?

Häpeäkseni minun on tunnustettava, että aikanaan, teini-ikäisenä, minulla oli ennakkoluuloja joitakin ihmisryhmiä kohtaan. Kasvoin ennakkoluuloistani eroon siten, että opiskeluaikana tutustuin vähitellen monenlaisiin ihmisiin. Opin näkemään ihmiset päässäni asuvien ennakkoasenteideni ohi. Siihen käsittääkseni Vapahtajakin meitä haastoi oman esimerkkinsä kautta - ihmisten kohtaamiseen kasvokkain, silmästä silmään. Kaikenlaiset mielikuvat ja oletukset ja asenteet luovat kuiluja ihmisten välille, eivät ole totta. Mutta kun keskityn häneen, joka on edessäni, kohtaan hänet omana itsenään.