Siirry pääsisältöön

Tekstit

Hetki päivästä

Se oli työpäivä syysloman jälkeen. Oli kiire, niin kuin loman jälkeen aina on. Sähköpostin ja puhelinvastaajan viesteihin reagoimista muun suunnitellun työn lisäksi. Tulin työhuoneeseeni, laitoin takin naulaan ja tietokoneeseen virrat, valmiina tarttumaan taas täydellä teholla seuraavaan hommaan. Silloin huomio kiinnittyi ikkunaan. Työhuoneeni on viidennessä kerroksessa taloa, mutta silti ikkunan takaa katsoi pieni pää: Talitintti katsoi minua tiukasti silmiin. Hypähti ikkunalaudalla ja katsoi uudestaan. Liikkui merkitsevästi kohti tuuletusikkunaa. Joku pihapiirissä ilmeisesti oli ruokkinut lintua niin, tai sitten se vain halusi kylmästä lämpimään. Minulla ei ollut mahdollisuutta ottaa lintua vastaan toimistolleni. Mutta ilahduin kovin sen tervehdyskäynnistä. Keskelle päivää tuli hetki. Huokaisu. Sen voimin taas oli hyvä töitä jatkaa. Tauot ovat tärkeitä.

Vaikka minä puhuisin enkelien kielellä...

Uskonnollista keskustelua käydessä on kaksi suurta syntiä. Toinen on se, että paetaan asiaa uskonnolliseen kieleen. Kieleen, joka on itselle niin tuttu, että sen kuluneita fraaseja viljellen voidaan uskotella itselle ja toisille että ollaan jotain asiasta sanottu, vaikka itse asiassa ei ole sanottu yhtään mitään. Ei olla edes pysähdytty vielä pohtimaan asiaa. Toinen synti taas on siirtyminen puhtaasti uskonnottomaan ilmaisuun, uskonnollisen kysymyksen kääntäminen arkimaailman ilmiöksi. Tällöin vaara puhua ohi on yhtä suuri kuin ensimmäisen synnin kohdalla. Me sanomme asiasta jotain, mutta hyväntahtoisen tulkintayrityksen ansiosta se, mihin vastaamme on jotain muuta kuin alkuperäinen teema. Haaste jokaiselle kristityllä onkin pohtia uskonnollisia kysymyksiä ajalle luontevalla uskonnollisella ilmauksella. Aidosti, ajatellen ja toista kuunnellen.

Elämän juonikaari

Jatkan edellisen tekstini teemasta, tarinoista. Monissa tv-sarjoissa ja konsoli-/tietokonepeleissä, kirjoissakin on juonenkaari, joka ulottuu jaksosta toiseen. Se on se, mikä nivoo jaksot yhteen. Mutta juonenkaarta eteenpäin kuljettavissa jaksoissa voi tapahtua pitkän kaaren kannalta myös hieman tai ei ollenkaan merkityksellisiä asioita. Ne ovat niitä "viikon hirviö" -jaksoja, joiden läpi kahlataan jotta päästäisiin taas itse jännittävään pääjuoneen kiinni. Elämän tarinassakin on pitkä juonikaari ja on niitä "viikon hirviöitä". Välillä itse kukin pysähtyy pohtimaan sitä, minne juonikaari kulkee minun tarinassani. Mutta se mikä tekee elämästä jännää on se, että joskus ne välijaksot palvelevat myös pitkää juonikaarta tavalla jota ei olisi voinut edeltä tietää. Siksi ei kannatta koettaa kirjoittaa omaa elämäänsä liian tiukasti jonkin ennalta tiedetyn kaaren mukaan. Elämä eletään joka hetki, ei vain päätarinassa, ja joskus sivupolku tuottaa sellaista mitä tietoi...

Sankarin tarina

Tein työohjauskoulutuksen lopputyöni ns. yleisen myytin kaarta noudattavien tarinoiden kaaresta. Tai sitä liipaten. Useimmat tarinat menevät nimittäin säännönmukaisesti saman kaavan mukaan: sankarin arki murtuu, hän joutuu muutoksen keskelle, "autiomaahan", "toiseuteen", missä arjen säännöt eivät pelaa. Hän kohtaa matkallaan auttajan, jolta saa neuvoja ja välineitä eteen tuleviin haasteisiin. Hän joutuu kulkemaan tulikokeen läpi, jossa "kuolee" ja nousee kuolleista - symbolisesti siis hylkää vanhan minän ja kasvaa uudeksi minäksi, joka kantaa mukanaan matkan tuomia hedelmiä. Sitä aarretta lohikäärmeen luolassa, prinsessa ja puolta valtakuntaa. Tuo kaari löytyy (tosi-tv:tä myöten) aikamme kerrotuista tarinoista. Ja hyvä niin. Viesti nimittäin on aina sama: Elämä tuo eteen haasteita, mutta niistä selviää. Ja niiden kautta kasvaa, ja se mitä jää jäljelle on yleensä matkan arvoinen.

Kaiken takana on...vaivaa ja vaiheita

Luin Raymond Chandlerin kirjoittamat Philip Marlowe -dekkariromaanit. Jäin nälkäiseksi. Siksi tartuin seuraavaksi Chandlerin kirjoittamiin novelleihin, joissa monessa seikkaili yksityisetsivä, välillä nimeltään Carmady , välillä John Dalmas . Noiden novellien etsivät (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta) sisälsivät jo Marlowen luonteenpiirteitä, vaikkakin vähän tapaillen. Ja vaikka moni novelli muodosti oman sievän kokonaisuutensa, punoi Chandler myöhemmin pari kolme niistä aina yhteen yhdeksi jännitystarinaksi yhdistellen henkilöitä ja tapahtumia, jättäen samalla jotain muuta pois. Välillä kulkeutuu katkelmia jopa sanasta sanaan samanlaisina. Niin Marlowe-romaanit syntyivät. Oli äärimmäisen mielenkiintoista lukea näitä varhaisversioita. Samaan tapaan on hienoa joskus nähdä mestarimaalareiden luonnoksia, tai sarjakuvapiirtäjien originaaleja ennen kuvankäsittelyä. Tai kuunnella akustinen versio jostain massiivisesta studiotuotoksesta. Tai kulkea oppilaitospappina työsaleiss...

Minun sääntöni

Elokuu kuluu oppilaitospapilla lukuisten ammattikoulun aloittaneiden opiskelijoiden ryhmäytyspäivissä. Päivissä tarkoituksena on tutustua ryhmään sekä muodostaa hyvää ryhmähenkeä ryhmäläisten välille. Tätä varten teemme erilaisia harjoitteita. Moni opettaja on päivän lopuksi halunnut pohtia ryhmänsä kanssa ryhmän yhteisiä pelisääntöjä - ryhmäläisten itsensä tärkeäminä pitämän asiat kirjataan ylös ja niiden pohjalta tehdään säännöt joita kaikki noudattavat. Olen nähnyt monenlaisia muotoiluita säännöille: "Ei sitä ja tätä..." "Tee sitä ja tätä..." "Meidän ryhmässä..." Pidän itse viimeisenä mainitusta. Se ei käskytä, vaan luo ihanteen jota kohti pyrkiä. Oma suosikkini tavasta sanoittaa puuttuu kuitenkin joukosta: "Minä..." Jos säännön kuin säännönkin aloittaa sanalla 'minä', se pysäyttää aina jokaisen pohtimaan sitä, miten juuri oma oleminen ja käytös vaikuttaa kaikkeen.

Ei ohi, vaan rinnalla

Joskus nuorempana, kun katselin maisemaa tai puuta tai eläintä tai tähtitaivasta näin Jumalan. Nykyään kun katselen, näen erilaiset pilvet sinitaivasta vasten, lintuja taivaalla, aallot joita tuuli ajaa eteenpäin. Näen puut ja varjot joita pilvet heittävät niiden ylle. Näen tuulen taivuttamat kaislat. Näen yöllä tähtitaivaan tähtineen, planeettoineen, galakseineen. Jumala ei ole kadonnut minnekään. Mutta nyt en näe häntä kaiken ohi. Näen kaiken sen mitä on. Se on kai sitä, mistä monta synodaalikokousta sitten silloinen Turun piispa Ilkka Kantola sanoi saarnassaan:"Meillä ei ole lupa katsella Jumalaa ihmisen ohi." Jäi mieleen. Jumala on luonut paljon. Jumalaan kaiken ohi keskittyvältä jää keskeinen osa kristittynä kulkemista väliin: tästä maailmasta ja toisista ihmisistä huolehtiminen. Se on kai vähän sama asia kuin zen-buddhalaisen perinteen viisaus: "Kun lähdet opiskelemaan zeniä, puut ovat puita ja purot puroja. Kun etenet opinnoissasi, puut eivät e...