Siirry pääsisältöön

Lukutoukka

Viikonloppuna oli kirjamessut, ja edellisvuosien tapaan minunkin oli päästävä siellä käymään. Sinänsä minä olen huono tapahtumakävijä - en seurannut paneelikeskusteluita enkä ollut juuri kiinnostunut uusista julkaisuista. Minun kohteeni oli vanhaan tuttuun tapaan divariosasto, jossa antikvaareja on runsaasti paikalla ja siksi niiden tarjonnan läpikäyminen yhdelläkertaa helppoa.

Minulla on omat metsästyksen kohteeni - Umberto Ecolta puuttuu vielä Foucaultin heiluri, samoin Hugo Prattilta tietyt Corto Maltese -albumit. Ikkuyn Riehaantuneen Pilven aion tavoittaa - mutta jo kirjahyllyjen läpikäyminen itsessään on hauskaa. Vastaan tulee monia opuksia, joiden painokset on aikoja sitten myyty loppuun, ja joiden uusintapainoksia ei ole luvassa.

Hyvä kirja on aina aikaa itselle, usein paljon paremmin kuin joku tv-sarja tai leffa. Kirjan etu on siinä, että vaikka kirjassa on oma sisäänkirjoitettu rytminsä - joka ikisessä tekstissä, tässäkin, on sellainen - ei lukijana koskaan ole passivisessa asemassa. Aina voi pysähtyä ajatukseen, selata taaksepäin sivuja varmistaakseen, mitä siellä sanottiin, ja vaivatta palata takaisin.

Samat lainalaisuudet pätevät myös (hyvään) sarjakuvaan, jossa tekstitasoon yhdistyy vielä oma kuvallinen kerronta omine hienouksineen. Teksti toimii kerronnan rytmittäjänä, mutta vieläkin enemmän kerrontaa kuljettaa kuva. Kuvakulmat, siirtymät ruudusta toiseen ja sivulta toiselle nostavat esiin asioita, samalla kun hyvän kirjan tapaan pystyt myös itse vaikuttamaan lukemisen tahtiin. (Tästä syystä mm. nerokas Alan Moore vastustaa omien teostensa filmatisointeja - jotain menetetään siirrettäessä teos elokuvan kielelle.)

Minun löytöni kirjamessuilta oli taas yksi Corto Maltese -albumi, jonka ääressä sitten istahdin sunnuntai-iltana. Kun haluaa pysähtyä, on Corto parasta seuraa. Corto on kiireetön pohdiskelija, joka tutustuu ihmisiin elämän eri alueilta. Kohtaa heidät tuomitsematta tai arvostelematta. Corto seikkailee - joskus suuren rahan perässä, joskus ystäviensä apuna, joskus vain jonkin mysteerin selvittääkseen - ja usein, seikkailujen mennessä vähemmän onnistuneesti hyväksyy lopputilanteen sellaisena kuin se on.


Minulle se kaikki on rokotetta suorittamisen kulttuuria vastaan.


.

Kommentit

Archipictor sanoi…
Minkä Corton löysit?
"Kauriin merkin alla". "Siperiassa" ois ollut myös, mutta mulla on se ruotsiksi. Jälkikäteen tosin harmittaa, etten ostanut. Ja toki aina lyön päätäni kun en ymmärtänyt "Etelämerellä" aikanaan hankkia.

Pitäis ostaa kun vastaan tulee, ettei jää harmittamaan.
Archipictor sanoi…
Tuo oli ihan hyvä löytö. Itse toivon joskus löytäväni Samarkandissa mutta sitä ei taida ihan halvalla irrota. Luulisi, että kustantaja keksisi tuoda sen uudestaan.

Tässä on kuitenkin ihan täysin asiaan kuulumaton T-paita, jollaista voisin sinunkin voivan pitää:

http://www.threadless.com/submission/170537/Vegan_Zombie

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Käärmeitä ja Tikapuita

On vanha lautapeli nimeltä Käärmeitä ja Tikapuita . Pelin juuret ulottuvat Intiaan 1500-luvulle, vaikka se onkin meille tunnetussa muodossa kiertänyt Brittein saarten kautta. Pelilauta on suht' helppo tehdä itse, ja siksi sellaisen tuohon piirtelin. Pelin ajatuksena on edetä noppien osoittaman lukumäärän verran ruudukko läpi aloittaen ensimmäiseksi merkitystä ruudusta alalaidassa. Mikäli pelaaja tulee ruutuun, jossa on tikkaiden alapää, saa hän kiivetä tikkaat siihen ruutuun jossa tikkaiden huippu on, ilman ylimääräisiä nopan heittoja. Ruutuun, jossa on käärmeen pää joutuessaan pelaaja sen sijaan liukuu käärmeen selkää pitkin siihen ruutuun, jossa käärmeen häntäpää on. Peli on minusta hieno metafora elämän prosesseista. Välillä tulee yllättäviä takapakkeja, ja hetken päästä vastassa saattaa olla harppauksia eteenpäin. Se kaikki kuuluu asiaan.

Jälkiä

Turun Tuomiokirkossa, Pormestarin kuorin lattiassa, on näkyvissä kissan tassun jättämiä jälkiä. Kissa on ollut vainaa jo pitempäänkin, mutta eläissään se oli onnistunut juoksemaan vielä märkien tiilien yli ja niin painamaan kädenjälkensä osaksi 700-vuotiasta kansallispyhättöä. Tarkoittamattaan. Fossiililöytöjen yhteydessä meillä on vieläkin vanhempia käpäliä, tassuja, raatelujalkoja ja kavioita kivettyneeseen maa-ainekseen painautuneena, kuten myös painokuvia vanhoista kasveista tai muinaisista otuksista. Myös me jätämme jälkiä. Jälkiä planeettaamme, jonka jälkipolvillemme jätämme, mutta myös jälkiä toisiimme. Tarkoittaen ja tarkoittamattamme. Näin paastoajan alkaessa haluaisin katsella sitä, minkälaisia jälkiä minä jätän. Minkälaiset haluaisin jättää? Kissankäpälät kirkon kuoriin?