Siirry pääsisältöön

Radio ga ga

Queen-yhtye levytti vuonna 1984 hitin nimeltä Radio ga ga. Biisin video lainaa mykkäkauden mestarin Fritz Langin tieteiselokuvaa Metropolis, ja onnistuu olemaan - siitäkin syystä - yksi aikakautensa mieleenpainuvimmista. Mutta mieleenpainumista helpottaa itse biisikin, jossa tarttuvalla melodialla lauletaan haikeaa oodia radiolle. Oodia laitteelle itselleen, ja oodia tasokkaille ohjelmille, joiden parissa laulun kertojaminä kasvoi. Haikeus tulee siitä, että ohjelmat ovat huonontuneet ja tv valtaa alaa. Enää ei tarvitse käyttää korvia, enää ei tarvitse käyttää mielikuvistusta.

Minä voin ymmärtää ainakin osan laulun sanomasta. Kasvoin ajalla, jolloin ainoa tv-ohjelma, jossa musiikkivideoita näki, oli Levyraati. Biisejä ei ladattu netistä (kotitietokoneet tekivät vasta tuloaan), vaan niitä äänitettiin talteen kasetille Liisa Lääverin juontamasta Rock-radiosta. Piti olla tarkkana äänityksen aloittamiselle, ja suututti, kun juontaja puhui musiikin päälle.

Köyhänä opiskelijana 90-luvulla elin taas pari vuotta ilman televisiota, ainoana viihteenä Ylen hienot radiokuunnelmat. Knalli ja Sateenvarjo, joka edelleen lauantaisin pyörii, oli ehdoton suosikki. Matti Pellonpää ja Kari Väänänen lukivat Nalle Puhia. Radioteatteri esitti elävästi mm. Rabelaisin Pantagruel ja Gargantua -teosta. Ja kerran, pärttylinyön verilöylyä kuvaavassa kuunnelmassaan jopa ylitti perinteistä kerrontaa liittämällä äänitehosteiden sijasta onomatopoettisia aineksia repliikkeihin:

kertoja:"Sillävälin hovineito kiikkui kattokruunussa."
hovineito:"[kiik kiik]"

Edelleenkin pidän radiosta! Classic FM soi autossa kun haluan musiikkia kuunnella. Ja YLE on ylen onnistunut Markus Kajon soittamissa radioarkistojen aarteissa. Ohjelman formaatti on yksinkertainen: Kajo juontaa sisään jonkin ikivanhan radiopätkän, pätkä (joskus pitkäkin kokonaisuus) soitetaan alkuperäisessä asussaan, ja loppuun Kajo esittää omintakeisen kommenttinsa kuullusta. Viimeksi kuulin (siitä on jo viikko tai pari) aikalaisraportin 1938-vuoden villistä yöelämästä Helsingissä; Ravintoloissa syönnin ohessa juodaan väkijuomia, nuoriso tanssii eläimellisen villisti jazzia opiskelun ja itsensä kehittämisen sijasta, yövahti partioi katuja ja viimein nakkikojun pitäjä lurauttaa myyntilaulunsa. Aimmin on tullut kuvaus pestinsä luvatta jättäneen merimiehen seikkailuista 1800-1900-lukujen taittessa ympäri maailmaa, sekä kotimaan matkailusta ajalla, jolloin tieverkostoa ei vielä ollut.

50 vuotta vanhat haastattelijaäänet haastattelevat ihmisiä, joiden elämänkokemus ulottuu vuosisadan verran taaksepäin. Mennyt aika tulee eläväksi.

Vielä on siis tasokasta ohjelmaa, vielä kertojaääni saa mielikuvituksen liikkeelle. TV saattaa tukehtua omaan tosi-tv-ähkyynsä, kun taas radio elää uutta nousua mm. nettiradioiden muodossa.

Ga ga!

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Käärmeitä ja Tikapuita

On vanha lautapeli nimeltä Käärmeitä ja Tikapuita . Pelin juuret ulottuvat Intiaan 1500-luvulle, vaikka se onkin meille tunnetussa muodossa kiertänyt Brittein saarten kautta. Pelilauta on suht' helppo tehdä itse, ja siksi sellaisen tuohon piirtelin. Pelin ajatuksena on edetä noppien osoittaman lukumäärän verran ruudukko läpi aloittaen ensimmäiseksi merkitystä ruudusta alalaidassa. Mikäli pelaaja tulee ruutuun, jossa on tikkaiden alapää, saa hän kiivetä tikkaat siihen ruutuun jossa tikkaiden huippu on, ilman ylimääräisiä nopan heittoja. Ruutuun, jossa on käärmeen pää joutuessaan pelaaja sen sijaan liukuu käärmeen selkää pitkin siihen ruutuun, jossa käärmeen häntäpää on. Peli on minusta hieno metafora elämän prosesseista. Välillä tulee yllättäviä takapakkeja, ja hetken päästä vastassa saattaa olla harppauksia eteenpäin. Se kaikki kuuluu asiaan.

Jälkiä

Turun Tuomiokirkossa, Pormestarin kuorin lattiassa, on näkyvissä kissan tassun jättämiä jälkiä. Kissa on ollut vainaa jo pitempäänkin, mutta eläissään se oli onnistunut juoksemaan vielä märkien tiilien yli ja niin painamaan kädenjälkensä osaksi 700-vuotiasta kansallispyhättöä. Tarkoittamattaan. Fossiililöytöjen yhteydessä meillä on vieläkin vanhempia käpäliä, tassuja, raatelujalkoja ja kavioita kivettyneeseen maa-ainekseen painautuneena, kuten myös painokuvia vanhoista kasveista tai muinaisista otuksista. Myös me jätämme jälkiä. Jälkiä planeettaamme, jonka jälkipolvillemme jätämme, mutta myös jälkiä toisiimme. Tarkoittaen ja tarkoittamattamme. Näin paastoajan alkaessa haluaisin katsella sitä, minkälaisia jälkiä minä jätän. Minkälaiset haluaisin jättää? Kissankäpälät kirkon kuoriin?

Hirvi

 Melkein kohtasimme liian läheltä, hirvi ja minä. Minä autoilin ja hirvi juoksi. Ja juoksi eteeni, mikä aiheutti hetkellistä jarruttelua ja väistelyä. Sitten se jatkoi matkaansa metsään, ja minä töihin ja arkeen, kaikkeen siihen, mitä päivään kuuluu. Kohtaaminen pysäytti miettimään. Sitä, miten kukin meistä lähtee aina päivään pää täynnä ajatuksia siitä, mitä päivä sisältää. Ja kuitenkin päivä voi mennä - ja yleensä menee - toisin kuin ajattelen. Eikä se ole aina paljosta kiinni, mikä lopputulos on. Luulen, että tuon kohtaamisen jälkeen katson taas hetken arkea toisin silmin. (Ja tunnustan se, että tällä kertaa taisi olla enkeleitä matkassa.) Kohtaaminen pysähdytti myös miettimään sitä, miten vieraantunut luonnosta olen, vaikka ison kaupungin laitamilla sentään asun ja välillä mökillä aikaa vietän. Ympärillä on paljon elämää, jota en juurikaan ajattele, elämässä omaa arkeaan ja päiväänsä. Elämää ja arkea, jossa pitää välilllä ylittää ihmisten keskellä metsää rakentamia kiviteitä, j...