Siirry pääsisältöön

Vapaus / rakenteet

Minulta kysytään usein sitä, miksi olen aina papin paidassa? Syitä on monia. Yksi on se, että ajattelen sen toimivan käyntikorttina. Minun ei oppilaitoksissa (tai muuallakaan) liikkuessa tarvitse aloittaa siitä, kuka olen. Se näkyy vaatteista. Välillä pappina näkyminenkin arjen keskellä on työntekoa.

Toinen puoli on se, että aikanaan opiskeluaikana töissä ollessani totuin siihen, että töissä on työvaatteet päällä. Se on minulle luonteva tapa kertoa itselleni, että nyt olen töissä. Silloin, kun olen siviilivaatteissa, olen myös vapaalla. Henkisestikin.

Lisäksi papin paita vapauttaa minut aamulla pohdiskelemasta sitä, mitä laittaisin ylleni. Voin käyttää senkin ajan ja energian muuhun.

Vähän samasta syystä vaikka työkännykkäni onkin mikä nyt milloinkin tarvitaan jotta sillä pääsee kiinni nettiin ja someen ja kaikkeen - aina kun työt edellyttävät sitä - on siviilikännykkäni joku vuosia wanha kapula, jolla pystyy nippa nappa soittamaan tai laittamaan tekstiviestin. Akut siinä ainakin kestävät ja siksi sen kanssa voi mennä rauhassa sähköverkon ulottumattomiinkin. Ja sen kanssa ei tule kiusausta käyttää vapaa-aikaakin virtuaalimaailmassa roikkumiseen.

Joskus rakenteet näyttäytyvät rajaavina.

Joskus ne taas mahdollistavat vapauden.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Käärmeitä ja Tikapuita

On vanha lautapeli nimeltä Käärmeitä ja Tikapuita . Pelin juuret ulottuvat Intiaan 1500-luvulle, vaikka se onkin meille tunnetussa muodossa kiertänyt Brittein saarten kautta. Pelilauta on suht' helppo tehdä itse, ja siksi sellaisen tuohon piirtelin. Pelin ajatuksena on edetä noppien osoittaman lukumäärän verran ruudukko läpi aloittaen ensimmäiseksi merkitystä ruudusta alalaidassa. Mikäli pelaaja tulee ruutuun, jossa on tikkaiden alapää, saa hän kiivetä tikkaat siihen ruutuun jossa tikkaiden huippu on, ilman ylimääräisiä nopan heittoja. Ruutuun, jossa on käärmeen pää joutuessaan pelaaja sen sijaan liukuu käärmeen selkää pitkin siihen ruutuun, jossa käärmeen häntäpää on. Peli on minusta hieno metafora elämän prosesseista. Välillä tulee yllättäviä takapakkeja, ja hetken päästä vastassa saattaa olla harppauksia eteenpäin. Se kaikki kuuluu asiaan.

Jälkiä

Turun Tuomiokirkossa, Pormestarin kuorin lattiassa, on näkyvissä kissan tassun jättämiä jälkiä. Kissa on ollut vainaa jo pitempäänkin, mutta eläissään se oli onnistunut juoksemaan vielä märkien tiilien yli ja niin painamaan kädenjälkensä osaksi 700-vuotiasta kansallispyhättöä. Tarkoittamattaan. Fossiililöytöjen yhteydessä meillä on vieläkin vanhempia käpäliä, tassuja, raatelujalkoja ja kavioita kivettyneeseen maa-ainekseen painautuneena, kuten myös painokuvia vanhoista kasveista tai muinaisista otuksista. Myös me jätämme jälkiä. Jälkiä planeettaamme, jonka jälkipolvillemme jätämme, mutta myös jälkiä toisiimme. Tarkoittaen ja tarkoittamattamme. Näin paastoajan alkaessa haluaisin katsella sitä, minkälaisia jälkiä minä jätän. Minkälaiset haluaisin jättää? Kissankäpälät kirkon kuoriin?

Eikö nukuta? Vinkkejä nukahtamiseen

Kesä on takana, työt ja koulut alkavat. Loman aikana tuli ehkä opeteltua toisenlainen päivärytmi. Ehkä myös kaikki syksyn aloittamiseen liittyvät stressaa, ja vaikuttaa nukkumiseenkin? Tässä videossa muutama vinkkini siihen, miten ainakin itse saan paremmin itseni nukahtamaan.