Aten ajatuksia

Jeesus opetti, että kaikki käskyt voi tiivistää tähän: "Rakasta Herraa sinun Jumalaasi yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseäsi". Rakasta, sillä rakkaus automaattisesti etsii toisen hyvää. Lisäohjeita ei siis tarvita. Ja Jeesus opetti, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia. Miehet ja naiset yhtälailla, sairaat ja vammaiset, ihmisten halveksimia ammatteja edustavat, ihmiset eri kansakunnista. Myös kaikki he, jotka ovat tippuneet pois yhteisöstä. Eikä pelkästään opettanut, vaan eli todeksi oppiaan, meni ihmisten keskelle, kohtasi jokaisen ainutlaatuisena, kasvokkain.

Kun minulta aina välillä kysytään, että mikä on minusta kristinuskon keskuksessa, että mikä on se olennainen juttu tässä kaikessa, on vastaukseni aina sama: Armo. Se on ajatus siitä, että silloin kun tajuamme menneemme metsään ja epäonnistuneemme siinä mitä toivoisimme olevamme, meillä on lupa myöntää asia, pyytää anteeksi. Ja alkaa sitten alusta, pyrkiä parempaan. Se on hyvin lohdullinen kuva Jumalasta. Ja se on viesti, jonka soisi muistettavan. Epäonnistumisia tapahtuu. Se ei haittaa. Elämä jatkuu.

Japanilaisen paperintaitteluperinteessä origamissa tarkoituksena on taitella paperista asioita - eläimiä, esineitä, kukkasia - niin, ettei paperia missään vaiheessa revitä tai leikellä. Kaikkien muotojen on löydyttävä puhtaasti taitoksien kautta. Taustalla on ajatus siitä, että kunnioitetaan paperille olemuksensa antanutta puuta/kasvia ja siinä läsnä ollutta  kamia, jumaluutta. Tämä ajatus paperin alkuperästä tuli mieleeni kuivatessani käsiäni paperiliinaan. Jokseenkin kaikki mitä päivittäin käytämme tai syömme tai kulutamme on peräisin luonnosta. Se on kasvanut, se on kerätty, se on prosessoitu ja muokattu, kuljetettu kauppaan ja laitettu hyllyyn. Mikään tässä ketjussa ei ole itsestäänselvää. Meidän tulisi siis arvostaa luomakuntaa ja ihmisten työpanoksia. Nähdä se, että lenkkejä ketjussa tarvitaan ja haaskaaminen on väärin. Kaikki on arvokasta, myös oma panoksemme toisten eteen.

Aikanaan, kun pohdin pappisuraa, juttelin silloisen arkkipiispan ja silloisen Turun piispan kanssa tulevasta kutsumuksesta. Ja minua askarrutti se, voinko minä olla pappina pitkine hiuksineni ja korvarenkaineni. Muistan vieläkin vastauksen jonka sain: "Sinun pitää olla oma itsesi. Ihmiset näkevät kyllä läpi jos yrität olla jotain muuta, ottaa papin roolia. Ole pappi sellaisena kuin olet." Asia palasi mieleeni tänään, kun pohdin sitä, miksi paavi Fransiskus on suosittu, miksi laulaja Johnny Cash oli suosittu. Miksi kumpikin osaa/osasi tavoittaa ihmiset ja silti edustaa/edusti uskottavasti myös omaa uskoaan? Ja ajattelen, että se suuri salaisuus - tai ainakin yksi salaisuuksista - on aitous. Ihmiset näkevät, että tuossa tuo ihminen on, sellaisena kuin on. Kantaa edustamansa asian mukanaan, mutta on samalla aidosti vuorovaikutuksessa toisten kanssa ilman naamareita ja rooleja, teennäisyyttä. On parempi tulla nähdyksi omana itsenään kuin jäädä jonkun roolin vangiksi.

Kun minun pitää sanoittaa kristillistä termiä 'synti' arkikielelle, lähden avaamaan sitä tämän ajan helmasynnin, itsekkyyden kautta. Itsekkyys on jotain, missä omasta itsestä tehdään kaiken keskus. Tärkeää on minä, yksin. Toisia ei tarvitse huomioida. Tärkeää on se, että minä saan kaiken mitä tarvitsen ja kaiken mitä haluan, silloinkin, kun se tarkoittaa, että toinen jää ilman. Tärkeää on ihminen, ei Jumala tai luomakunta. Tärkeää on jatkuva haaliminen, kyltymättömyys. Siksi 'synti' tulee minusta hyvin lähelle sitä mitä 'itsekkyydellä' sanoitetaan. Itsekkyyden vastavoima taas on rakkaus. Rakkaus lähtee liikkeelle toisesta, etsii automaattisesti toisen hyvää. Asettuu toisen asemaan, kantaa huolta toisesta. Rakkaus on yhteistä, molemminpuolista hyvän etsimistä. Rakkaus on antamista, jakamista, joskus omasta luopumistakin toisen hyväksi. Tärkeää on yhdessäolo, toinen ihminen, luomakunta, Jumala. Tämä aika, talouskurimus, ahneus ja veroparatiisit, kovat ar...

Viime kesänä luin  Thich Nhat Hahnia . Oli mielenkiintoista lukea ulkopuolisen - tässä tapauksessa zen munkin - kuvausta itselle tutuista asioista, kristinuskon sisällöstä. Välillä olin asioista eri mieltä ja välillä ulkopuolisen katse näytti minulle paljon sellaista, mitä en itse ole omassa perinteessä oivaltanutkaan. Ja sitä varten ihmiset näkökulmineen ympärillämme ovat. Näyttämässä meille sen, mitä itse emme huomaa. Aina kun minäkään en ole oikeassa, vaan toista kuunnellen pääsen parempaan tulokseen.

Minulta pyydettiin erään sarjakuvan originaaleja näyttelyä varten. Painettu versio on aina se mitä pidän piirroksissani "oikeana", mutta tekeleversiossa näkyy siistimistä edeltänyt työjälki. Ja kumitukset ja virheet, muutokset kuvakulmissa. Ja se kai on kiinnostavaa, se prosessi kokonaisuudessaan. Se alkaa tyhjästä paperista ja ideasta, jäsentyy vähitellen päässä ruuduiksi ja hakee muotonsa ensin lyijykynällä ja sitten mustein. Jokaisessa vaiheessa se muokkautuu hieman - joku kuvakulma ei toimikaan paperilla niin hyvin kuin kuvittelin. Tyhjää paperia ei kannata kammota. Alusta loppuun pääsee vain erilaisten vaiheiden kautta.