Aten ajatuksia

"Hengitän sisään, tyynnytän ruumiin. Hengitän ulos, hymyilen. Olen tässä hetkessä ja tiedän, tämä on ihmeellinen hetki." (Thich Nhat Hahn) Nuo sanat on tärkeää kuulla keskellä arkea, kun on oikein kiire, sillä silloin on hyvä välillä pysähtyä. Pysähtyä pohtimaan sitä mitä on tekemässä, olemaan ajatuksen kanssa kaikessa mukana. Mutta yhtälailla tärkeää on pysähtyä myös silloin - ja varsinkin silloin - kun loma koittaa ja on aikaa vain olla. Loma on tarkoitettu palautumiseen, siitä ei kannata tehdä uutta suoritusta itselleen. Onnea kaikille valmistuneille ja hyvää kesää kaikille!

Kuulemma muinaisilla roomalaisilla keisareilla on riemukulkueessa vaunuillaan liikkuessa vierellään orja, jonka ainoa tehtävä oli hokea keisarille: "Memento mori", "Muista että olet kuolevainen". Tämä pullahti mieleeni lukiessani - osana työnohjaajaopintojani - kirjaa johtamiskulttuurista. Tekstissä korostui moneen otteeseen se vaara, että johtaja helposti jää vallan nalkkiin: Hän alkaa uskoa omaan erinomaisuuteensa, ja mitä itseriittoisempi hän kokee olevansa, sitä vähemmän alaiset uskaltavat antaa hänelle sellaista palautetta mikä sekä auttaisi organisaatiota tavoitteiden saavuttamisessa että auttaisi johtajaa omaan kasvuun tehtävässään. "Memento mori" oli roomalaisten ratkaisu. Monta vuosisataa myöhemmin monessa hovissa taas nähtiin narri, jonka tehtävänä oli sanoa ääneen kaikki se mitä muut eivät uskaltaneet. Koska hän oli narri - ja siten vähän kummallinen - voitiin hänen sanomiset kuitata naurulla silloinkin kun niissä oli totuuden siemen. Molemm...

Sain taas jotain valmiiksi. Ja pysähdyin pohtimaan sitä, mitä 'valmis' tarkoittaa. Milloin jokin asia on valmis, mistä sen tietää? Olipa kyse kirjoittamisesta tai sarjakuvasta, remontista ja ruuan laittamisesta, se vaihe missä keskeneräinen muuttuu valmiiksi on hyvin kiintoisaa. Siihen asti sitä on pitänyt työstää, mutta nyt se on saavuttanut sen pisteen ettei tarvitse. Ja sen pisteen sijainti on kai hyvin tilannesidonnaista. Se missä valmis sijaitsee, riippuu persoonasta, riippuu tavoitteista ja riippuu taidoista. Mitä enemmän taitoa kehittyy, kehittyy myös silmää ja kättä huomaamaan sitä, missä kohti työstettävä on vielä matkalla kohti valmista. Mutta aina jossain kohti siitä on myös laskettava irti ja lopetettava työstäminen. Jos ei sitä osaa tehdä - jos juuttuu keskeneräisen ansaan - ei valmista tule koskaan. Valmis on valmis silloin, kun se on riittävän hyvä. Ihminen ei eläessään kai ole koskaan vielä valmis, vaan sitä mukaa kun matka jatkuu, jatkuu myös ihmi...

Erään vapaapäivän aamupalalla työt tulvahtivat vahingossa mieleen: "Noin kuukauden päästä on edessä SE  haastava työtehtävä. On jännää nähdä minkälaisen ratkaisun siihen keksin!" On antoisaa ottaa vastaan haasteita jotka pakottavat oppimaan uutta ja soveltamaan vanhaa. Haaste motivoi, herättää mielenkiintoa. Mutta samalla vastapainona on hyvä olla myös sen verran itsetuntemusta, että tietää missä raja kehittävän haasteen ja tyhmänrohkean itsensä yliarvioinnin välillä kulkee. Sen oppii vuosien myötä. Samoin oppii huomaamaan sen, ettei aina tarvitse aloittaa tyhjästä. Moni uusi asia rakentuu jo opitun muodostamalle jalustalle.

"Kuulin hyvän sananlaskus kerran: 'Ei ole pyhimystä ilman menneisyyttä eikä syntistä ilman tulevaisuutta'", kertoi netti paavi Fransiskuksen sanoneen tämänviikkoisella vastaanotollaan. Sen enempää siitä, mihin sitaatti liittyi en lukenut. Mutta pysähdyin pureskelemaan noita rivejä hetkeksi. Pyhimykset ovat uskon ideaaleja, esikuvia. Mutta tuon esikuvan taustalta löytyy usein historiallinen ihminen, joka - niin kuin kaikki ihmiset - on ollut vähemmän täydellinen. Pyhimyshahmona hän edustaa jotain, mutta ihmisenä hän itsekin jää vajaaksi edustamassaan asiassa. Jokainen syntinen - ja sekin viittaa kaikkiin meistä - taas on kyllä tehnyt väärin, mutta hänellä on mahdollisuus muuhunkin, sillä tulevaisuus on aina avoin. Hän voi oppia, katua, pyrkiä parempaan. Ja jos tähtäämme kohti ihannetta, voimme tavoittaa jotakin siitä vaikkei meistä pyhimyksiä tulekaan. Sellaisinakin kelpaamme, epätäydellisinä ja kompuroivina. Kelpasivat opetuslapsetkin, jotka eivät ymmärtänee...

Olin hurraten vastassa kun Hän saapui kaupunkiin. Aterioin Hänen seurassaan, leipää ja viiniä, mutta torkahdin puutarhassa kun minun olisi pitänyt osata tukea. Minä kielsin Hänet, monesti. Petinkin joskus valitessani jotain muuta, jotain, mikä sillä hetkellä houkutteli enemmän. Minä pilkkasin ja satutin. Minä naulasin ristille. Minä kaduin. Minä surin. Olin lohduton kun kaikki tuntui olevan hukassa. Menin haudalle heittämään hyvästit ja löysin haudan tyhjänä. Ja sitten Hän ilmestyi, sanoi, että tämä olikin voitto, että kuolemaa ei ole, että saan anteeksi. Että Hän kulkee mukanani tai tulee vastaan tiellä. Aina.

Amerikkalainen piispa (ja myöhemmin arkkipiispa) Fulton J. Sheen oli mielenkiintoinen hahmo: Katolilainen piispa, jonka tv-ohjelma oli aikansa suosituimpia pohdiskelevia talk showta 50- ja 60-luvuilla. Katsoin muutaman jakson verran hänen showtaan (vähän aikaa sitten, en 50-60-luvuilla!) ja yksi pohdiskelu tarttui mieleeni seuraavassa muodossa: On kolme tapaa suhtautua maailmaan. Pessimistinen tapa, joka jää pyörimään vain kaikkeen siihen, mikä on elämässä ja ympäröivässä todellisuudessa pielessä. Sarkastinen tapa, joka nauraa kaikelle ja siten etäännyttää itseään kärsimyksestä, tai nauttiessaan jostain nauttii siitä vain siksi, että tietää kaiken katoavaksi ja lyhytkestoiseksi. Ja sitten on sirkus- pellen tapa suhtautua kaikkeen. Pelle näkee maailmassa sen kurjuuden ja katoavaisuuden ja kestää sen. Pelle pystyy nauramaan sillekin, ettei asiat mene toivotulla tavalla. Ja pelle suhtautuu tulevaisuuteen toiveikkaasti, tietäen, että välillä pilvillä on myös se hopeareunus ke...