Siirry pääsisältöön

Uskonto?

Istuin viime viikonloppuna iltaa muutaman tuttavani kanssa. Jossain vaiheessa iltaa toinen kertoi hankkineensa Jenkeistä MacBook Air -koneen. Kevyt kuin höyhen ja kaunis kuin mikä. Ja NIIN hiljainen! Mitä siitä, että cd-asema puuttuu ja kone tarvitsee lisälaitteen. Olisi iPhonekin mukaan lähtenyt, jos olisivat suostuneet myymään, mokomat menivät vain tivaamaan osoitetietoja Yhdysvalloissa ja ilman niitä ei puhelinta saanut ostaa.

Minä liityin virteen ylistämällä omaa rakasta MacBookia, ja suosittelin seurueen kolmannelle jäsenelle MacBook Prota, hän kun tarvitsee ammattikäyttöön järeämpää konetta. Ei, hän sanoi, hänellä on jo kylliksi kannettavia. Mielummin hän pöytäkoneen ostaa, mutta Mac on hänelläkin mielessä - siitä huolimatta, että kaikki ohjelmisto pitää hankkia uudelleen.

Samaan ilmiöön tuntuu törmäävän tuon tuosta. Kyse voi olla mistä tahansa ihmisjoukosta. Keskustelu liikkuu ihan muissa maisemissa, kunnes joku yht'äkkiä sanoo taikasanan Mac ja kaikki porukan MacInnostuneet (tm) loikkaavat kilvan ylistämään koneitaan. Ne ovat niin hiljaisia (esim. työkoneenani olevaan PC-läppäriin verrattuna), vaivattomia, nopeita ja kauniita. Ne on lähes inhimillistetty: ne tekevät tuttavuutta ensimmäistä kertaa avattaessa, kysyvät nimen ja ottavat valokuvan, ne eivät mene virransäästötilaan vaan "nukkumaan", ja "nukkuessaan" hengittävät tasaisesti kyljessä olevan merkkivalon sykkeellä.

Itse en moista vouhotusta ymmärtänyt ennen PC:n hajoamista. Vistaan en halunnut väkipakolla siirtyä, joten tein uskonhypyn ja vaihdoin käyttöjärjestelmää. Ja nyt olen osa tuota pahaa kulttia. Kyse saattaa olla vain käyttäjätyytyväisyydestä yhdistettynä haluun levittää ilosanomaa toisillekin. Tai sitten meidät kaikki on aivopesty sympaattisilla mutta kalliilla muka-lemmikeillä, ja pahaa aavistamatta levitämme tautia eteenpäin. Ulkopuoliselle tilanne näyttäytyy kuitenkin aina erilaiselle kuin jutussa sisällä olevalle. (Tämä pätee niin monella elämän osa-alueella.)

Ei siis ihme, että Helsingin Sanomien taloussivuillakin julkaistussa (HS 30.3.2008) tutkimustuloksessa Mac-käyttäjät leimaantuvat omasta ylivoimaisuudestaan vakuuttuneiksi, ympäristötietoisiksi, hampaitaan valkaiseviksi snobeiksi.

Siitä en tiedä, mutta joudun myöntämään pitäväni ekologisesta ruuasta ja Conversen tossuista.

Kunpa vaan muistaisin, että aina on tärkeää myös kuunnella, ei pelkästään saarnata. Asioissa on puolensa ja puolensa.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Käärmeitä ja Tikapuita

On vanha lautapeli nimeltä Käärmeitä ja Tikapuita . Pelin juuret ulottuvat Intiaan 1500-luvulle, vaikka se onkin meille tunnetussa muodossa kiertänyt Brittein saarten kautta. Pelilauta on suht' helppo tehdä itse, ja siksi sellaisen tuohon piirtelin. Pelin ajatuksena on edetä noppien osoittaman lukumäärän verran ruudukko läpi aloittaen ensimmäiseksi merkitystä ruudusta alalaidassa. Mikäli pelaaja tulee ruutuun, jossa on tikkaiden alapää, saa hän kiivetä tikkaat siihen ruutuun jossa tikkaiden huippu on, ilman ylimääräisiä nopan heittoja. Ruutuun, jossa on käärmeen pää joutuessaan pelaaja sen sijaan liukuu käärmeen selkää pitkin siihen ruutuun, jossa käärmeen häntäpää on. Peli on minusta hieno metafora elämän prosesseista. Välillä tulee yllättäviä takapakkeja, ja hetken päästä vastassa saattaa olla harppauksia eteenpäin. Se kaikki kuuluu asiaan.

Jälkiä

Turun Tuomiokirkossa, Pormestarin kuorin lattiassa, on näkyvissä kissan tassun jättämiä jälkiä. Kissa on ollut vainaa jo pitempäänkin, mutta eläissään se oli onnistunut juoksemaan vielä märkien tiilien yli ja niin painamaan kädenjälkensä osaksi 700-vuotiasta kansallispyhättöä. Tarkoittamattaan. Fossiililöytöjen yhteydessä meillä on vieläkin vanhempia käpäliä, tassuja, raatelujalkoja ja kavioita kivettyneeseen maa-ainekseen painautuneena, kuten myös painokuvia vanhoista kasveista tai muinaisista otuksista. Myös me jätämme jälkiä. Jälkiä planeettaamme, jonka jälkipolvillemme jätämme, mutta myös jälkiä toisiimme. Tarkoittaen ja tarkoittamattamme. Näin paastoajan alkaessa haluaisin katsella sitä, minkälaisia jälkiä minä jätän. Minkälaiset haluaisin jättää? Kissankäpälät kirkon kuoriin?

"Avaruus, tuo käymättömistä korpimaista viho viimeinen"

Uusimmassa Ursan Tähdet ja Avaruus -lehdessä on mielenkiintoisten tiedeartikkeleiden ohessa tieteenhistoroitsija Osmo Pelkosen artikkeli mustista aukoista fiktiossa ennen mustia aukkoja, toisin sanoen artikkeli tieteiskirjallisuudesta nykytieteen löydöksiä edeltävältä ajalta. Itsekin yllätyin siitä, kuinka varhan avaruuden muukalaisia onkaan fiktiossa esiintynyt. Pelkonen mainitsee mm. Voltairen vuonna 1752 ilmestyneen teoksen Micromegas , jossa kaksi avaruusmatkustajaa saapuu Perämerelle vuoden 1737 tietämillä ja tapaa Lappia tutkineen Maupertuis'n. Tutkimusretkeilijät maasta ja maan ulkopuolelta käyvät filosofisen keskustelun, jonka lopuksi avaruuden muukalaiset antavat Maupertuis'lle maailmankaikkeuden arvoituksen selittävän kirjan. Kirjan sivut osoittautuvat tyhjiksi. Ehkäpä tehtävämämme on itse täyttää kirjan sivut tekstillä, pohtia isoja kysymyksiä ja antaa merkityksiä asioille? Ja myöntää, ettemme koskaan voi tietää kaikkea.