Siirry pääsisältöön

vaikea kysymys

Eilen vietin päivän Heinänokan leirikeskuksessa Turun ammattikorkeakoulun tuutor-koulutuksessa. Sitä tuutor-touhua onkin sitten seuraavat kolme viikkoa pullollaan, kun vuoropäivinä AMK ja Turun ammatti-instituutti kouluttavat omiaan. Suureksi ilokseni saan olla mukana kummankin kouluttamispäivissä omalla panoksellani, tuutor-toiminta on tärkeää työtä opiskelijahyvinvoinnin eteen.

Tuutor-puuhastelun yhteydessä minulta kysyttiin taas kerran se vaikea kysymys, johon en oikein koskaan osaa antaa lyhyttä selkeää vastausta:"Miksi sinusta tuli pappi?"

En tiedä kuinka monen muun ammattiryhmän edustaja joutuu tuon kysymyksen eteen. Tai siis ei nyt pappeutta koskien vaan oman ammattinsa kohdalla, mutta kuitenkin. Kuinka kiteyttää se pitkä henkilökohtainen prosessi opintojen aikana ja opintojen osana, opintojen jälkeen ja niistä huolimatta mikä on minut tähän pisteeseen tuonut? Mikä oli se ensimmäinen kipinä joka tielle johti, ja mikä se ratkaiseva tekijä kutsumukseen suostumisessa ennen pappisvihkimystä?

Vastauksen voi toki kääntää vitsiksi:"Tässä ammatissa saa pukeutua hassuihin vaatteisiin", mutta se on joskus jopa loukkaava väistöliike ehkä syvällekin papin sieluun tähtäävään kysymykseen. Miksi minusta tuli tämän (nykyajan silmissä) kummallisen ammattiryhmän edustaja?

Yksi vastaus, joka sanoittaa jotain siitä kaikesta, on viittaus lapsuusajan pyhäkoululauluun. (Kyllä, kävin pyhäkoulua.) Haluan tehdä työtä, jossa "mulla on toisessa kädessä Jumala ja toisessa olet sinä", toinen ihminen. Haluan tehdä työtä, jossa voin olla toista varten kun tämä tarvitsee kuuntelijaa. Olla tukena elämän synkimmissä hetkissä, surun ja ahdistuksen keskellä, ja toisaalta jakamassa suuria iloja, häitä ja lapsen syntymää.

Yleensäkin, kun minun pappeuteni ja minun uskoni on aika vähän julistusta ja enemmän sitä, kuinka elän todeksi minulle tärkeää asiaa tässä päivässä; 1700-luvulla eläneellä Ryokanilla on runo, jossa hän ylistää munkkia, joka ei siteeraa suutria tai käy oppikeskusteluja vaan kasvattaa kasvimaalla ruokaa munkkiveljilleen. Joskus pieni arkinen teko tai ihmisen rinnalla kulkeminen on lähempänä totuutta kuin monisyinen teologinen reflektointi tai raskas myyttinen monoliitti.

Mutta iloitsen siitä, että minut on tähän ammattiin kutsuttu.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Yhteen

Loppukesä on kauneimmillaan. On lämmintä, vielä vihertää. Mutta alkaa olla jo pimeää, yöllä tähdet kiipeävät esiin. Arkeen on siis palattavat, vähitellen ja itse kunkin. Ja vaikka onkin haikea luopua leppoisasta lomailusta, on paluussa arkeen puolensa: Tavataan taas vanhojen tuttujen kanssa ja vaihdetaan kuulumisia. Toivotetaan uusi väki tervetulleeksi taloon. Aloitetaan uurastus yhdessä kohti seuraavia etappeja.

Paaston aikaan

 Elämme kristinuskon eri kirkkokunnissa par'aikaa pääsiäistä edeltävää paastoaikaa. Luterilaisilla sen mahdollinen noudattaminen on jätetty yksilön omaksi valinnaksi, samoin ne tavat, jolla itse kukin paastoa noudattaa. Olennaista ei kuitenkaan ole se, mitä paaston aikana jätetään pois, vaan mitä tulee tilalle. Luopuminen jostakin paaston ajaksi on vain mekaanista, mutta se antaa tilaa jollekin. Ruokavalion karsiminen tai makeasta luopuminen auttavat keskittymään makuihin niiden syötävien asioiden kohdalla, joita paaston aikana vielä syödään. Somen käytön rajoittaminen antaa aikaa jollekin harrastukselle tai ihmisille. Oman käytöksen ja oman puheen tarkkailu auttaa löytämään rakentavempia tapoja olla läsnä. Eikä vielä tämäkään ole paaston ytimessä.  Paaston sisältö kun ei ole minussa, vaan Jumalassa ja uskossa, ja siinä, miten minä paremmin pystyn kohtaamaan Jumalan taas kaikessa arkeen kuuluvassa. Siinä mitä syön, mitä teen, miten puhun, miten kohtelen toista. Siinä miten hil...

Jälkiä

Turun Tuomiokirkossa, Pormestarin kuorin lattiassa, on näkyvissä kissan tassun jättämiä jälkiä. Kissa on ollut vainaa jo pitempäänkin, mutta eläissään se oli onnistunut juoksemaan vielä märkien tiilien yli ja niin painamaan kädenjälkensä osaksi 700-vuotiasta kansallispyhättöä. Tarkoittamattaan. Fossiililöytöjen yhteydessä meillä on vieläkin vanhempia käpäliä, tassuja, raatelujalkoja ja kavioita kivettyneeseen maa-ainekseen painautuneena, kuten myös painokuvia vanhoista kasveista tai muinaisista otuksista. Myös me jätämme jälkiä. Jälkiä planeettaamme, jonka jälkipolvillemme jätämme, mutta myös jälkiä toisiimme. Tarkoittaen ja tarkoittamattamme. Näin paastoajan alkaessa haluaisin katsella sitä, minkälaisia jälkiä minä jätän. Minkälaiset haluaisin jättää? Kissankäpälät kirkon kuoriin?