Siirry pääsisältöön

vaikea kysymys

Eilen vietin päivän Heinänokan leirikeskuksessa Turun ammattikorkeakoulun tuutor-koulutuksessa. Sitä tuutor-touhua onkin sitten seuraavat kolme viikkoa pullollaan, kun vuoropäivinä AMK ja Turun ammatti-instituutti kouluttavat omiaan. Suureksi ilokseni saan olla mukana kummankin kouluttamispäivissä omalla panoksellani, tuutor-toiminta on tärkeää työtä opiskelijahyvinvoinnin eteen.

Tuutor-puuhastelun yhteydessä minulta kysyttiin taas kerran se vaikea kysymys, johon en oikein koskaan osaa antaa lyhyttä selkeää vastausta:"Miksi sinusta tuli pappi?"

En tiedä kuinka monen muun ammattiryhmän edustaja joutuu tuon kysymyksen eteen. Tai siis ei nyt pappeutta koskien vaan oman ammattinsa kohdalla, mutta kuitenkin. Kuinka kiteyttää se pitkä henkilökohtainen prosessi opintojen aikana ja opintojen osana, opintojen jälkeen ja niistä huolimatta mikä on minut tähän pisteeseen tuonut? Mikä oli se ensimmäinen kipinä joka tielle johti, ja mikä se ratkaiseva tekijä kutsumukseen suostumisessa ennen pappisvihkimystä?

Vastauksen voi toki kääntää vitsiksi:"Tässä ammatissa saa pukeutua hassuihin vaatteisiin", mutta se on joskus jopa loukkaava väistöliike ehkä syvällekin papin sieluun tähtäävään kysymykseen. Miksi minusta tuli tämän (nykyajan silmissä) kummallisen ammattiryhmän edustaja?

Yksi vastaus, joka sanoittaa jotain siitä kaikesta, on viittaus lapsuusajan pyhäkoululauluun. (Kyllä, kävin pyhäkoulua.) Haluan tehdä työtä, jossa "mulla on toisessa kädessä Jumala ja toisessa olet sinä", toinen ihminen. Haluan tehdä työtä, jossa voin olla toista varten kun tämä tarvitsee kuuntelijaa. Olla tukena elämän synkimmissä hetkissä, surun ja ahdistuksen keskellä, ja toisaalta jakamassa suuria iloja, häitä ja lapsen syntymää.

Yleensäkin, kun minun pappeuteni ja minun uskoni on aika vähän julistusta ja enemmän sitä, kuinka elän todeksi minulle tärkeää asiaa tässä päivässä; 1700-luvulla eläneellä Ryokanilla on runo, jossa hän ylistää munkkia, joka ei siteeraa suutria tai käy oppikeskusteluja vaan kasvattaa kasvimaalla ruokaa munkkiveljilleen. Joskus pieni arkinen teko tai ihmisen rinnalla kulkeminen on lähempänä totuutta kuin monisyinen teologinen reflektointi tai raskas myyttinen monoliitti.

Mutta iloitsen siitä, että minut on tähän ammattiin kutsuttu.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Käärmeitä ja Tikapuita

On vanha lautapeli nimeltä Käärmeitä ja Tikapuita . Pelin juuret ulottuvat Intiaan 1500-luvulle, vaikka se onkin meille tunnetussa muodossa kiertänyt Brittein saarten kautta. Pelilauta on suht' helppo tehdä itse, ja siksi sellaisen tuohon piirtelin. Pelin ajatuksena on edetä noppien osoittaman lukumäärän verran ruudukko läpi aloittaen ensimmäiseksi merkitystä ruudusta alalaidassa. Mikäli pelaaja tulee ruutuun, jossa on tikkaiden alapää, saa hän kiivetä tikkaat siihen ruutuun jossa tikkaiden huippu on, ilman ylimääräisiä nopan heittoja. Ruutuun, jossa on käärmeen pää joutuessaan pelaaja sen sijaan liukuu käärmeen selkää pitkin siihen ruutuun, jossa käärmeen häntäpää on. Peli on minusta hieno metafora elämän prosesseista. Välillä tulee yllättäviä takapakkeja, ja hetken päästä vastassa saattaa olla harppauksia eteenpäin. Se kaikki kuuluu asiaan.

Jälkiä

Turun Tuomiokirkossa, Pormestarin kuorin lattiassa, on näkyvissä kissan tassun jättämiä jälkiä. Kissa on ollut vainaa jo pitempäänkin, mutta eläissään se oli onnistunut juoksemaan vielä märkien tiilien yli ja niin painamaan kädenjälkensä osaksi 700-vuotiasta kansallispyhättöä. Tarkoittamattaan. Fossiililöytöjen yhteydessä meillä on vieläkin vanhempia käpäliä, tassuja, raatelujalkoja ja kavioita kivettyneeseen maa-ainekseen painautuneena, kuten myös painokuvia vanhoista kasveista tai muinaisista otuksista. Myös me jätämme jälkiä. Jälkiä planeettaamme, jonka jälkipolvillemme jätämme, mutta myös jälkiä toisiimme. Tarkoittaen ja tarkoittamattamme. Näin paastoajan alkaessa haluaisin katsella sitä, minkälaisia jälkiä minä jätän. Minkälaiset haluaisin jättää? Kissankäpälät kirkon kuoriin?

"Avaruus, tuo käymättömistä korpimaista viho viimeinen"

Uusimmassa Ursan Tähdet ja Avaruus -lehdessä on mielenkiintoisten tiedeartikkeleiden ohessa tieteenhistoroitsija Osmo Pelkosen artikkeli mustista aukoista fiktiossa ennen mustia aukkoja, toisin sanoen artikkeli tieteiskirjallisuudesta nykytieteen löydöksiä edeltävältä ajalta. Itsekin yllätyin siitä, kuinka varhan avaruuden muukalaisia onkaan fiktiossa esiintynyt. Pelkonen mainitsee mm. Voltairen vuonna 1752 ilmestyneen teoksen Micromegas , jossa kaksi avaruusmatkustajaa saapuu Perämerelle vuoden 1737 tietämillä ja tapaa Lappia tutkineen Maupertuis'n. Tutkimusretkeilijät maasta ja maan ulkopuolelta käyvät filosofisen keskustelun, jonka lopuksi avaruuden muukalaiset antavat Maupertuis'lle maailmankaikkeuden arvoituksen selittävän kirjan. Kirjan sivut osoittautuvat tyhjiksi. Ehkäpä tehtävämämme on itse täyttää kirjan sivut tekstillä, pohtia isoja kysymyksiä ja antaa merkityksiä asioille? Ja myöntää, ettemme koskaan voi tietää kaikkea.