Joskus kauan kauan sitten, kun olin vielä teini ja elettiin 90-luvun alkupuolta, katselin kavereiltani lainaamia kopioiden kopiona levinneitä animefilmejä ja tykkäsin kovasti. Samoihin aikoihin lueskelin myös Kuopion kirjastossa Tähtivaeltaja-lehdestä huippuanimaatioista, ja Porco Rosso mainittiin sielä yhtenä parhaista. Vaikka olin kasvanut 80-luvun Superchannelilla pyörineiden Robotechin ja Captain Harlockin parissa, ymmärsin, että olin viimein löytänyt nyt jotain, joka oli animea isolla A:lla. Pari vuotta myöhemmin YLE teki kulttuuriteon, ja näytti Miyazakilta ei pelkästään Porco Rosson vaan myös Naapurini Totoron. Ystäväni ihastui Totoroon, mutta minun väsyneeseen vanhan miehen sieluun Sika punaisine koneineen jumitti ikuisiksi ajoiksi.
Nyt Porco tekee surmansilmukoitaan valkokankaalla. Ja vaikka iloitsen mahdollisuudesta päästä näkemään ilmojen balettia suurella seinällä, tuntuu myös kummallisesti, että joudun väkisin jakamaan jotain minulle tärkeää kaikkien muiden kanssa.
Sama tunne iski minuun silloin, kun goottikulttuurista tuli valtavirtaa tai Wong Kar Wain nimi alkoi olla tunnistettava ruokapöytäkeskusteluissa, tai kun kaikki halusivat juoda absinttia. Kun Galactica tai Doctor Who tehtiin uusiksi - onnistuneesti tosin! (Toivottavasti Prisoner sentään jätetään rauhaan, sillä uusiksi sitä ei saa vaikka niin joku kaavaileekin. Patric McGoohania ei peitota, ja alkuperäisen tunnelmaa ei nykyleikkauksilla saada millään.)
En tiedä, onko kyse siitä, että nämä ovat MINUN juttujani. Jos niistä tulee massaa, kuka minä enää olen? Vai onko se vain sitä, että identiteetin rakentamisen sijasta olen iloinnut siitä, että olen löytänyt aarteita, todellisia helmiä kaiken turhanpäisyyden keskellä, ja nyt en saa enää yksin noita aarteitani pitää?
Miksi en voi vaan Nuuskamuikkusen tavoin iloita smaragdeista ilman tarvetta omistaa niitä?
Nyt Porco tekee surmansilmukoitaan valkokankaalla. Ja vaikka iloitsen mahdollisuudesta päästä näkemään ilmojen balettia suurella seinällä, tuntuu myös kummallisesti, että joudun väkisin jakamaan jotain minulle tärkeää kaikkien muiden kanssa.
Sama tunne iski minuun silloin, kun goottikulttuurista tuli valtavirtaa tai Wong Kar Wain nimi alkoi olla tunnistettava ruokapöytäkeskusteluissa, tai kun kaikki halusivat juoda absinttia. Kun Galactica tai Doctor Who tehtiin uusiksi - onnistuneesti tosin! (Toivottavasti Prisoner sentään jätetään rauhaan, sillä uusiksi sitä ei saa vaikka niin joku kaavaileekin. Patric McGoohania ei peitota, ja alkuperäisen tunnelmaa ei nykyleikkauksilla saada millään.)
En tiedä, onko kyse siitä, että nämä ovat MINUN juttujani. Jos niistä tulee massaa, kuka minä enää olen? Vai onko se vain sitä, että identiteetin rakentamisen sijasta olen iloinnut siitä, että olen löytänyt aarteita, todellisia helmiä kaiken turhanpäisyyden keskellä, ja nyt en saa enää yksin noita aarteitani pitää?
Miksi en voi vaan Nuuskamuikkusen tavoin iloita smaragdeista ilman tarvetta omistaa niitä?